Kahden auringonlaskun välissä (Ljósbrot, 2024)
Perjantaiaamuna oli jälleen pressinäytös Tampereen Arthouse Cinema Niagaralla. Viime viikkojen elokuvat ovat herättäneet intoni näitä kohtaan entisestään ja kun unirytmikin on ollut parempi viime aikoina, olin paikalla hyvissä ajoin, valmiina kohtaamaan päivän elokuvan. Kyseessä oli islantilaisen Rúnar Rúnarssonin ohjaama,kirjoittama ja tuottama elokuva Kahden auringonlaskun välissä. Tähtien sotaan ja Tatooinen kaksoisaurinkoihin tämä ei liittynyt mitenkään. Sen sijaan kyseessä on kahdeksankymmentä minuuttia pitkä draama surusta. Mikä ideana on todella hyvä, mutta Rúnarssonin toteuttama osoittautui epäonnistuneeksi taideteokseksi.
Tarina alkaa Unan (Elín Hall) ja Diddin (Baldur Einarsson) viimeisestä illasta yhdessä. Nuori taideyliopistossa opiskeleva pariskunta juttelee tulevaisuuden suunnitelmistaan ja haaveistaan matkustaa yhdessä. Aamuyöllä Diddi jättää Unan nukkumaan asuntoonsa ja lähtee matkaan. Hänen ja Unan suhde on vielä salassa muilta, sillä Diddi ei ole vielä jättänyt tyttöystäväänsä Klaraa (Katla Njálsdóttir). Seuraavana päivänä Una kuulee valtavasta onnettomuudesta suuressa autotunelissa. Hänen ja Diddin kämppiksen Gunnin (Mikael Kaaber) osoittautuu todeksi, kun selviää että Diddi kuoli kyseisessä onnettomuudessa. Kun Klara sitten saapuu Unan ja Gunnin seuraan suremaan menetettyä rakastaan, joutuu Una inhottavaan asemaan. Miten surra poikaystävää, kun suhde tähän oli viimeiseen asti salaisuus?
Lähdetään nyt siitä, että minua ei yleisesti ottaen kiinnosta hirveästi moralisoida ihmisten yksityisiä parisuhdeasioita. Tottakai pettämistä vastustan siinä missä muutkin, mutta tuntemattomien ihmisten kohdalla en lähtökohtaisesti ole kiinnostunut sitä erityisemmin tuomitsemaan tai hyväksymään. Lähinnä tuon tämän esille, koska olen nähnyt niin paljon sellaisia reaktioita ihmisiltä aihetta käsitteleviin teoksiin, joissa vaan mahdollisen salasuhteen osapuolet saman tien tuomitaan helvetin syvimpään onkaloon, ilman minkäänlaista mielenkiintoa oikeasti tilanteen ymmärtämiseen. Ihmiset ovat hyvin epätäydellisiä olentoja, jotka toimivat tunteidensa mukaan ja näin ollen tekevät myös jatkuvasti kyseenalaisia valintoja.
Kahden auringonlaskun välissä -elokuvassa Diddi on kaukosuhteessa Klaraan. Ja koska harvemmin ihmiset haluavat jättää tärkeän kumppaninsa tekstiviestillä tai puhelimella, piti hänen odottaa seuraavaa tapaamista voidakseen katkaista suhteensa Klaraan. Se että hän aloitti suhteensa Unaan jo ennen tätä on jotain mitä minua ei kiinnosta millään tavalla alkaa moralisoimaan. Tiedän ihmisiä jotka ovat hiukan samankaltaisessa lähtötilanteessa päätyneet loppuelämän kestävään parisuhteeseen. Ja vielä enemmän asiaa korostaa se, että tämän elokuvan hahmot ovat hyvin nuoria. Yliopisto-opiskelijoina varmaan juuri sitä porukkaa, joka on suoraa ensimmäisen toisen asteen tutkintonsa jälkeen siirtyneet korkeakouluun.
Fakta on myös se, että myös salasuhteen tunteet ovat yhtä aitoja ja voimakkaita kuin muidenkin parisuhteiden. Näin ollen itseänikin kiinnostaa enemmän dilemma jonka tämä saa aikaan, kun Diddi menettää ennenaikaisesti henkensä. Miten Unan on tarkoitus surra avoimesti poikaystävänsä kuolemaa, kun hän ei voi ilmaista tämän olleen hänen poikaystävänsä? Kyseessä on todella herkullinen kysymys, jonka pohtimisesta on mahdollista tehdä todella mielenkiintoinen ja syvällinen elokuva.
Parhaimmillaan Kahden auringonlaskun välissä onkin juuri sitä. On oikeasti ihan mielenkiintoista nähdä Una tasapainottelemassa asian kanssa. Rúnarsson maalaa todella hienosti esimerkiksi katkeruuden mikä Unassa syttyy Klaraa kohtaan. Hänestä tuntuu ymmärrettävästi epäoikeudenmukaiselta, että ihmisten huomio kohdistuu Klaraan, jota kaikki pitävät Diddin tyttöystävänä. Unan oletetaan olevan vain vastikään Diddin tapaama koulukaveri, jonka vuoksi tämä joutuu kärsimään hyvin paljon yksin. Keskustelut Klaran kanssa saavat todella ikävän alavireen, kun tämä selittää olleensa mustasukkainen Diddistä tämän uuden, viileän naispuolisen ystävän vuoksi.
Tämä kaikki on teoriassa todella mielenkiintoista ja Unaa esittävä Elín Hall tekee kyllä mainiota työtä hahmonsa tunteiden esittämisessä. Ongelma on kuitenkin siinä, että Rúnar Rúnarsson ei onnistu tekemään muuten Unasta tai tämän tovereista tarpeeksi mielenkiintoisia hahmoja. Alussa nähtävä kohtaus salarakkaiden välillä on ihan herttainen, mutta ei riitä luomaan vahvaa kiintymystä pian kuolevaa Diddiä kohtaan. Kun tarina sitten alkaa seurataa Unaa läpi tämän koulupäivän ei hänenkään ehdi saada kovinkaan syvää sidettä, ennen kuin tarina siirtyy surussa vellomiseen. Una on taidekoulun opiskelija ja ilmeisesti tykkää erikoisista performansseista. Vaan entä sitten?
Hitusen mielenkiintoa ja särmää tarinaan tuodaan kun Una saa viettää hetken isänsä kanssa, jossa nämä molemmat salailevat asioita Unan äidiltä. Menetyksensä todellisesta luonteesta tyttö ei kuitenkaan isälle kerro, mikä lähinnä tuntuu itselleni normaalilta nuoren ja aikuisen väliseltä kommunikaatiolta. Nuoret harvemmin kertovat kaikista elämänsä yksityiskohdista vanhemmilleen. Pieni hetki nakkisämpylöiden nautiskelulle on aina tervetullut kevennys elokuvaan kuin elokuvaan, mutta Rúnarsson ei onnistu tarjoamaan sillä muuta kuin hetken hengähdystauon ennen jatkuvassa surussa vellomisen jatkumista.
Ja siinä surussa vellotaan niin mahdottoman paljon. Sinänsä on ihan kiva nähdä miten nuoret muistelevat menetettyä ystäväänsä, mutta kun heiltä puuttuu omaa persoonaa ja keskustelu käsittelee lähinnä sitä miten paljon kukakin joi missäkin juhlissa, saa se näiden elämän tuntumaan lähinnä tyhjältä. Missään mitä hahmot tekevät ei tunnu olevan sen suurempaa merkitystä. Keskustelu jossa Klara tuomitsee konseptitaiteen, saa minut lähinnä nyökkäämään hyväksyvästi, sen sijaan että Rúnarsson kävisi aiheesta mielenkiintoisempaa keskustelua. Melkein tekisi mieli sanoa hänen elokuvansa jopa jäävän tälle konseptin tasolle, mutta siihen en onneksi usko.
Elokuvaa vaivaa suunnaton monotonisuus. Toki surua käsittelevän elokuvan kuuluukin olla harmaa, sinertävä ja kolkko ulkomuodoltaan, mutta ilman minkäänlaista persoonaa se muuttuu vain geneeriseksi massaksi, josta ei saa minkäänlaista konkreettista otetta. Kun hahmoista ei välitä kunnolla, eikä elokuva onnistu pohjimmaista ideaansa kovin mielenkiintoisesti käsittelemään alkaa kahdeksankymmentä minuuttia tuntua varsin pitkältä. Huomiota herättäviä hetkiä on niin vähän sekä tarinallisesti, että audiovisuualisesti. Jälkimmäisessäkin kiitosta annan lähinnä Guðjón Samúelssonille vaikuttavan Hallgrímskirkjan suunnittelusta, enkä niinkään Rúnarssonille tai kuvaaja Sophia Olssonille siitä että älysivät kameransa kirkkoa kohti osoittaa.
Elokuvan loppu on kyllä ihan hyvä. Siinä tehdään mielestäni mainio lausunta siitä, mikä on lopulta oleellisinta kun joku meille rakas ihminen jättää meidät lopullisesti. Tärkeintä on kyseisen ihmisen jättämät jäljet meihin ja se rakkaus mitä tunsimme häntä kohtaan. Yksityiskohdat ja parisuhdedraama eivät lopulta auta muuttamaan sitä, että kyseinen ihminen on lopullisesti poissa. Ja ehkä se että hän antoi niin paljon kahdelle ihmiselle on lopulta kaunis asia.
Kahden auringonlaskun välissä on ikävä ja pitkäveteinen elokuva surusta, joka epäonnistuu mielenkiintoisen ideansa potentiaalin toteuttamisessa. Ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja Rúnar Rúnarssonin hahmot ovat merkityksettömiä ja persoonattomia. Teoksen tähti Elín Hall onnistuu tuomaan elokuvaan hiukan lisää aitoa tunnetta, mutta kirjoituksen jäädessä ontoksi se ei riitä ottamaan katsojaa mukaansa. Monotoninen kokonaisuus puuduttaa ja saa ajan teatterissa matelemaan. Valitettava kokemus kokonaisuutena.
Mitä mieltä sinä olet tästä elokuvasta tai Rúnarssonin muista elokuvista? Harmittaako? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti