Mickey 17 (2025)

Mickey 17 2025 Ohjannut ja kirjoittanut: Bong Joon-ho Mickey7-romaanin kirjoitti Edward Ashton

Korealainen Bong Joon-ho on yksi suosikki elokuvaohjaajiani. Pidin paljon hänen elokuvistaan Snowpiercer ja Okja, mutta kun vuonna 2020 näin hänen neljä Oscariakin voittaneen Parasite-elokuvan, räjäytti se tajuntani. Sen myötä tartuin kaikkiin tilaisuuksiin nähdä lisää ohjaaja-Bongin elokuvia. Teattereissa katselin lähes täydelliset Memories of Murder ja Mother -elokuva, sekä ohjaajan esikoisen pitkistä elokuvista, Barking Dogs Never Bite. Kun sitten vielä The Host tuli katsottua suoratoistosta olin aivan rakastunut. Lähes kaikki Bongin teokset olivat loistavia ja huonoinkin viihdyttävä. Jäin siis innolla odottamaan hänen seuraavaa teostaan.

Kahdeksatta pitkää elokuvaansa varten Bong suuntasi jälleen Yhdysvaltojen puolelle, tekemään englanninkielistä teosta. Kyseessä oli Mickey7-nimiseen romaaniin perustuva scifi-elokuva. Elokuvaa varten palkattu huikea roolikaarti sai kuolani valumaan. Kun elokuvan ensi-ilta lähestyi intoni kuitenkin hiipui. Mickey 17 -nimen saanut uusi elokuva sai maailmalla hiukan ristiriitaisen vastaanoton. Lisäksi en enää saanut Finnkinolta alennusta, joten kynnys mennä elokuvateatteriin omin varoin oli jälleen tavallista suurempi. Ajatus elokuvissa pyörivästä Bong Joon-ho -elokuvasta jota en ole nähnyt, oli kuitenkin lopulta liian häiritsevä. Ennätin elokuvan viimeiseen näytökseen Tampereen Arthouse Cinema Niagarassa ja sain varsin positiivisen elämyksen. Vaikka on myönnettävä, että täysi napakymppi ei Mickey 17 kuitenkaan ole.

Vuoteen 2050 sijoittuva elokuva seuraa Mickey Barnes (Robert Pattinson) nimistä miestä. Hän on paennut velkojiaan avaruuslennolle ja antanut itsensä “uhrattavaksi” koekaniiniksi. Hänelle tehdään hengenvaarallisia kokeita ja tehtäviä, jotka johtavat aina hänen kuolemaansa. Tämän jälkeen hänet kloonataan ja pistetään uusiin kokeisiin. Kurjalla matkalla hän on kuitenkin saanut toivoa uudesta naisystävästään, turvallisuusagentti Nashasta (Naomie Ackie). Seitsemästoista Mickey-klooni joutuu ongelmiin kun hän palaa eräältä tehtävältään elossa. Hänet on jo keretty kloonata uusiksi ja mikäli tämä paljastuu avaruusaluksen johdolle, molemmat tapetaan lopullisesti. Homma mutkistuu entisestään, kun avaruusaluksen johto aloittaa sodan Niflheim-planeetan alkuperäistä väestöä vastaan.

Muun muassa The Lighthouse ja Good Time -elokuvissa ihastuttanut Robert Pattinson nähdään Mickey 17:n nimiroolissa. Kyse on tottakai periaatteessa useista rooleista, sillä hän esittä kaikkia Mickey Barnesin kahdeksaatoista duplikaattia. Joskin käytännössä on ihan reilua puhua tuplaroolista, sillä kunnolla ruutuaikaa saavat vain seitsemästoista ja kahdeksastoista Mickey. Muut nähdään seitsemännentoista takaumissa kuolemassa lukuisilla eri tavoilla. Seitsemäntoista toimii myös elokuvan kertojana, joten myös alkuperäisen Mickey Barnesin tarina kuvataan tämän perspektiivistä.

Vaikka kyseessä on saman ihmisen klooneista, ovat Mickey 17 ja 18 selvästi erilaiset persooniltaan. Seitsemäntoista on huomattavasti arempi ja sosiaalisesti kömpelömpi kuin kahdeksantoista, joka taas on aggressiivinen ja itsevarma versio samasta miehestä. Pattinsonille tämä on erinomainen tilaisuus näyttää näyttelijäntaitojensa monipuolisuutta. Hänen roolisuorituksensa elokuvassa ovat niin kokonaisvaltaisia, että katsoja tietää aina kummasta Mickeystä on kyse, ihan vain tämän näyttelyn ansiosta. Bong Joon-hon vinkeään tyyliin sopivasti Pattinson ei myöskään pelkää asettaa itseään huonoon tai ärsyttävään valoon. Hän antaa erityisesti Mickey 17:sta kiusallisesti vinkuvan äänen, joka voisi helposti käydä pidemmän päälle raivostuttavaksi. Pattinsonilla on kuitenkin sen verran pilkettä silmäkulmassa, ettei tähän asti jouduta. Mickey 17:sta löytää nopeasti paikan katsojan sydämestä sympaattisena raukkana.

Kahden kloonin erosta päästään myös yhteen elokuvan käsittelemistä aiheista. Kloonaamisen eettisyys ja kloonien inhimillisyys ja oikeudet. Kyseessä on pitkälti teoreettinen kysymys, mutta usein scifissä esitetty sellainen. Ovatko kloonit yksilöitä ja pitäisikö jokaisella heistä olla sama ihmisarvo? Ja onko ylipäätänsä eettistä luoda klooneja, jotka syntyvät aikuisina alkuperäisen version muistojen kanssa? Näitä elokuvassa sivutaan mm. kertomalla tarina murhaajasta, jonka vuoksi Maapallolla kiellettiin kloonaaminen kokonaan.

Se että 17 ja 18 omaavat toisistaan radikaalisti eroavat persoonat kertoo tottakai myös heti missä ohjaaja-kirjoittaja Bong seisoo asian suhteen. Mikäli hän itse uskoisi kloonien olevan vain työkaluiksi tarkoitettuja, ihmistä muistuttavia esineitä, ei hän olisi antanut näille omaa tahtoa. Kai hänkin kokee vastauksen niin itsestään selvänä, ettei hän halunnut turhaa jäädä kiinni tähän seikkaan. Oleellisempaa on elokuvassa se, miten maailma klooneihin suhtautuu.

Mikäli kloonit olisivat oikeasti vain kopioita alkuperäisestä versiosta ja muistojen mukana siirtyisi myös alkuperäisen persoona ja – paremman sanan puutteessa – sielu uuteen ruumiseen ei näiden käyttämisessä hengenvaarallisiin kokeisiin välttämättä olisi mitään väärää, mikäli nämä olisivat antaneet tähän takaisin vedettävän, vapaasti annetun, tietoon perustuvan, tietyn ja innostuneen suostumuksen. Mutta kun kyse on todellisuudessa joukosta kokonaan uusia ihmisiä, alkaa tilanne näyttää nopeasti todella kieroontuneelta. Se saa ihmiselämän näyttämään kierrätettävältä rihkamalta, jonka ainoa tarkoitus on edistää kapitalistisen koneen ahneita päämääriä.

Ja kuten scifi yleensäkin, kyseessä ei ole vain pelottava tulevaisuudenkuva, vaan metafora nykymaailman kauhulle. Aiemminkin antikapitalistisilla viesteillään ihastuttanut Bong jälleen pakottaa katsojat kiusallisen totuuden eteen. Suuryrityksen värväämät tieteilijätkin kyllä tietävät miten epäeettistä heidän touhunsa on, mutta nämä ovat täysin valmiita siihen, sillä he elävät harhaluulossa siitä, että he itsekin voisivat päästä yrityksen omistavan miljardöörin paikalle jonain päivänä. Tämä saa heidät ummistamaan silmänsä kaikelta kyseenalaiselta mitä heidän käsketään tehdä ja säälimättä kiduttamaan työntekijöitä ja näennäisesti vapaaehtoisia raukkoja, jotka ovat vapaaehtoisia ainoastaan huonon tilanteensa vuoksi.

On äärimmäisen tärkeä huomata, että syy miksi Mickey Barnes antoi itsensä yhtiölle uhrattavaksi, oli se että hän ei velkojensa takia voinut enää elää maapallolla. Mikäli kapitalismi oikeasti tukisi yrittämistä ja riskien ottamista, ei kukaan joutuisi tällaiseen tilanteeseen pienen yrityksensä epäonnistumisen vuoksi. Oikeudenmukaisessa maailmassa kaatuneet ihmiset autettaisiin ylös ja heitä kannustettaisiin uusiin yrityksiin. Eikä ketään myöskään alkujaan olisi ajettu tilanteeseen, jossa he ottavat epämääräisen riskin tienatakseen elantonsa, vaan kaikkien perustarpeet olisi jo tyydytetty.

Tämä jo itsessään on loistava viesti elokuvalle kuin elokuvalle ja riittäisi yhdelle teokselle oikein hyvin. Tämä ei kuitenkaan Bong Joon-holle riitä. Sen lisäksi että elokuva puhuu ihmisarvon puutteesta kapitalistisessa systeemissä, se tarttuu myös esimerkiksi narsistisen fasistijohtajan kyvyttömyyteen antaa mistään periksi, alkuperäiskansojen toiseuttaamiseen ja ihmisen tapaan asettaa oman mukavuuden halunsa muiden lajien elämien edelle. Missään näissä ei kierrellä, vaan Bong maalaa viestinsä katsojien eteen kissan kokoisin kirjaimin. Oli kyse sitten Mark Ruffalon mehukkaasta tavasta kanavoida presidentti Trumpia performanssissaan tai ihmisten olettamukseen Nifleheimin asukkaiden eläimellisyydestä, kenellekään ei pitäisi jäädä epäselväksi mitä Bong haluaa sanoa. Ja kuten aina sanon, mitä tärkeämpi sanoma, sen suurempi syy ilmaista se selvästi.

Ongelma on siinä, että tämä valtava määrä sanottavaa alkaa saada elokuvan tuntumaan hyvin pitkälti täyteen ahdetulta. Nämä upeat ja tärkeät ideat eivät saa tarpeeksi tilaa hengittää vaikka elokuvalla onkin kestoa kaksi tuntia ja seitsemäntoista minuuttia. Katsojalle tulee täysi työ pysyä kärryillä tästä kaikesta, varsinkin kun mukana on sitten vielä varsinainen juonikin mitä seurata ja hahmoja joihin katsoja haluaa emotionaalisen yhteyden. Eksposition määrä on paikoitellen todella suurta ja erityisesti elokuvan ensimmäinen näytös tuntuu suurelta, seikkaperäiseltä selostukselta siitä miten tarinan nykytilanteeseen on päästy. Bong toki suorituuu tästä erinomaisen viihdyttävällä tavalla, mutta jatkuvasti etenevä elokuva alkaa väkisinkin paikoitellen uuvuttamaan. Kuin tämän seurassa pitäisi saman tien lähteä juoksemaan ja vaikka matkalla on vesipisteitä, ehtii niissä juuri ja juuri ottaa sen yhden kulauksen.

Hahmot jäävät Mickey 17:sta varsin pinnallisiksi. Useat heistä on toki tarkoituksella karrikoituja ihmisten pilakuvia, mikä helpottaa kokonaisuutta. Ruffalon esittämä Kenneth Marshall ja tämän puoliso, Toni Colletten eloon tuoma Ylfa, ovat absurdeja hahmotelmia, jotka erinomaisten performanssien ansiosta muistuttavat yleisöä vastaavista tosielämän hahmoista. 

Mutta sitten esimerkiksi Naomie Ackien esittämä Nasha ja Steven Yeun Timo tuntuvat hyvin kesken jääneiltä hahmoilta. Molemmat näyttelijät ovat upean karismaattisia ja leikittelevät saamallaan materiaalilla täysin siemauksin, mutta erityisesti Nashalla ei tunnu olevan juuri mitään omaa elämää. Hän on tarinassa määritelty täysin Mickeyn kautta tämän kovana naisystävänä, joka tuntuu selvästi liian hyvältä tälle raukalle. Mickey itsekin pohtii mitä Nasha hänessä näkee, eikä elokuva koskaan saa vastattua tähän kysymykseen. Timo taas on paskiainen joka on Mickeyn paras ystävä, mutta pettää tämän jatkuvasti itsekkäistä syistä. Tämä on huvittavaa seurattavaa ja Yeun ottaa ilon irti esittämänsä paskiaisen veijarimaisesta hymystä, mutta kirjoitus jättää kuitenkin Timon yhden vitsin mieheksi. Sekä Ackie, että Yeun mielestäni ansaitsevat paljon syvällisemmät roolit. Myös katsoja kiintyisi näin näihin paremmin, mikä myös tekisi elokuvan tarinasta jännittävämmän.

Mutta sen kaiken sanottuani haluan täsmentää, että Mickey 17 on kuitenkin aivan liian mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, etteikö se olisi hyvä elokuva. Vaikka se paahtaakin tuhatta ja sataa eteenpäin ja hahmot jäävät ontoksi, tuntuu kokonaisuus silti todella mainiolta. Bongin ote on tuttuun tapaan sekoitus huumoria ja vakavempia hetkiä, luoden hauskan vuoristoradan katsojille. Vaikka suurta paatosta ei tällä kertaa välttämättä koetakaan, huomasin silti olevan varsin huolissani vaikkapa pienen Niflheimiläisen lapsen puolesta, kun elokuvan konnat uhkasivat tämän surmata. Visuaalisesti elokuva on myös varsin saumaton. Koskaan ei esimerkiksi jäänyt jumiin siihen, että ruudulla oleva Robert Pattinson on monistettu.

Mickey 17 on todella viihdyttävä, komedinen scifi-seikkailu, jolla on valtavasti tärkeää sanottavaa. Ohjaaja-kirjoittaja Bong Joon-ho on rohkeasti tarttunut ansaitsemaansa tilaisuuden julistaa sanomaansa ja vaikka kokonaisuus onkin liiankin täynnä tavaraa, ei sitä voi ohittaa olankohautuksella. Elokuvan näyttelijäkaarti pistää parastaan leikitellessään yksiulotteisilla, mutta veikeillä hahmoillaan. Myös elokuvan juonessa on katsojalla paljon kirittävää. Se on kuitenkin myös tarpeeksi kiinnostavaa pitämään katsojan huomion elokuvassa alusta loppuun. Teos palkitsee erityisesti ne katsojat, jotka ovat valmiita oikeasti käsittelemään kokemaansa elokuvan jälkeen.

Mitä sinä pidit Mickey 17:sta? Entä muista Bong Joon-ho -elokuvista? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!