Vanhempainilta (Armand, 2024)
Kellojen siirtäminen on vuosittainen riesa, joka itselleni pilasi jo yhden aamun pressinäytöksen. Olin vihdoin saanut unirytmini kuntoon, mutta nuokahtelin aivan liiaksi maanantaisessa näytöksessä. Oli hyvin lähellä etten skipannut saman tien seuraavaa pressiä, kun kuitenkin näemmä olin palannut teatterinuokkujan rooliini. Onnekseni päätin kuitenkin lähteä kokeilemaan Vanhempainilta-nimistä elokuvaa. Vaikka aamu vaatikin veronsa, pääsin todistamaan todella mielenkiintoista ja jännittävää draamaa koulumaailman syytöksistä.
Elokuva alkaa kun yksinhuoltajaäiti ja leski Elizabeth (Renate Reinsve) kutsutaan lapsensa kouluun, vanhempainillan yhteydessä pidettävään tapaamiseen. Tapaamisessa hän kohtaa kälynsä Sarah’n (Ellen Dorrit Petersen) ja tämän miehen Andersin (Endre Hellestveit). Ilmeisesti Elizabethin poika Armand on kiusannut ja seksuaalisesti ahdistellut serkkuaan Jonia. Erityisen häkellyttävän tapauksesta tekee se, että pojat ovat vain kuusivuotiaita. Nuori opettaja Sunna (Thea Lambrechts Vaulen) yrittää selvittää tapausta parhaansa mukaan. Avukseen hän saa rehtori Jarlen (Øystein Røger) ja terveydenhoitaja Ajsan (Vera Veljovic). Yhteisymmärrystä tapahtumista ei meinaa syntyä. Illan muutenkin kireää tunnelmaa kiristää entisestään jatkuvasti huutavan, rikkinäisen palohälyttimen väärät hälytykset.
Vanhempainillan ohjaaja-kirjoittaja Halfdan Ullman Tøndel voitti viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla Caméra d’Or -palkinnon parhaasta ensimmäisestä pitkästä elokuvasta. Maininta palkinnosta komeilee heti elokuvan alussa olevien tuottajien logojen joukossa, joten siihen kiinnittää väkisinkin huomionsa. Ja tämän arvostelun kirjoitushetkeen asti luulin, että Caméra d’Or, eli “kultainen kamera”, on palkinto kuvauksesta. Onneksi tarkistin asian vanhasta kunnon Wikipediasta ennen asiasta puhumista. Väärinkäsityksen vuoksi satuin kuitenkin erityisesti kiinnittämään huomiota Pål Ulvik Roksethin kameratyöhön, joka on erittäin toimivaa Vanhempainillassa.
Heti elokuvan ensimmäinen otos on todella vangitseva. Periaatteessa siinä auto vain ajaa tiellä, läpi vehreän kylän. Mutta kameran asettaminen aivan auton taakse, vain hitunen takakontin yläpuolelle, saa aikaan ihmeitä. Ainakin Arthouse Cinema Niagaran toisella rivillä istuvalle katsojalle tämä aiheutti todella voimakkaan vauhdin tunnun. Kuin katsoja itse olisi elokuvan päähenkilön mukana kiirehtimässä mystiseen tapaamiseen. Tämän jälkeen kuvaus jatkaa hyvin henkilökohtaisella, subjektiivisella tasolla, luottaen hyvin usein käsivarakuvaukseen tärinään. Näin katsoja tuodaan aivan hahmojen iholle, ja luodaan immersiivinen, intiimi suhde näiden välille. Kuvastoa tehostaa pieni rakeisuus, joka antaa elokuvalle rapsakan, konkreettisen kosketuksen.
Visuaalisesti teoksen maailma muuten luottaa aika paljon harmauteen. Mitään erityisen voimakkaita värejä ei ole nähtävissä teoksen aikana. Se on käsittelemänsä aiheen tavoin kylmä ja kolkko. Useat otot vanhasta, suuresta ja rapistuvasta koulusta niin sisältä kuin ulkoa antavat teokselle aavemaisen otteen. Näissä tiloissa tarina alkaa saada väkisinkin abstrakteja muotoja ja kummitteleva tunnelma auttaa oikeuttamaan myöhemmin elokuvaan mukaan tulevat erikoiset tanssinumerot. Niiden todellisuus jätetään katsojan itsensä päätettäväksi, mutta tunteiden kuvauksina ne toimivat erinomaisesti. Ylipäätänsä Roksethin kuvausta johtaa määrätietoisuus ja itsevarmuus.
Vuonna 2021 Renate Reinsve ponnahti maailmanlaajuiseen suosioon elokuvan The Worst Person in the World voimin. Tämä on lyhyeen hetkeen jo neljäs elokuva missä hänet näen. Eikä sinänsä ihmekään, onhan kyseessä vallan taidokas esiintyjä. Vanhempainillassa hän esittäää yksinhuoltajaa ja leskeä, ammattinäyttelijä Elizabethia. Kyseessä on kovia kokenut hahmo, jolla on samaan aikaan päättäväisyyttä ja itsevarmuutta komentaa huonetta kuin huonetta ja samaan aikaan takanaan suuri annos traumoja, sekä vilpitön huoli lapsensa turvallisuudesta. Reinsvelle kyseessä on erinomainen tilaisuus päästä kuvaamaan suurta määrää monimutkaisia tunteita. Turhautuminen, suru, viha, hupi — kaikkea hän pääsee kanavoimaan tavalla tai toisella. Erityisesti mieleeni jäi kohta jossa hänen on määrä laittaa Elizabeth nauramaan hysteerisesti epämukavalta tuntuvat pitkän ajan. Reinsven ote tähän sai suorastaan häkeltymään, aivan kuin en olisi ennen tajunnut miten vaikeaa voikaan olla nauraa näin uskottavasti käskystä.
Elizabethin hahmoon tuo lisää mielenkiintoa myös hänen ammattinsa näyttelijänä. Dialogissa mainitaan hänen olevan jopa kuuluisakin tapaus. Esimerkiksi tarinassa hahmoja kuulustelevan opettaja-Sunnan motiiveja kyseenalaistetaan, sillä tätä pidetään Elizabethin fanina. Ennen kaikkea Elizabethin entinen käly Sarah näkee näyttelijän huomionhakuisena, itsekeskeisenä ja kelvottomana kasvattajana. Hänen mukaansa tämä yrittää aina tehdä itsestään kaiken huomion keskipisteen ja nostaa uhrikortin aivan liian herkästi esiin. Katsojan omia ennakkoluuloja haastetaan näyttämällä, että Elizabeth tosiaan omaa näyttelijälle ominaista herkkää tunteellisuutta ja dramaattisuutta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tämä olisi oikeassa puolustaessa poikaansa.
Elokuvassa käsiteltävä tapaus on varsin epämiellyttävä. Kuusivuotiaan Armandin sanotaan pitäneen samanikäistä serkkuaan vessassa kiinni ja uhanneen, sanalla sanoen, anaaliraiskata tämän. Ajatus on tottakai lähtökohtaisestikin järkyttävä. Monet hahmotkin, Elizabeth mukaan lukien, ihmettelevät miten Armand edes voisi tietää käyttää moista termiä, saati sitten sitä mistä siinä olisi kyse. Lähtökohtaisesti aina uhreja uskovalla katsojalla on myös vaikeuksia tietää mitä tapauksesta ajatella. Kun toisaalta periaate käskee kuuntelemaan kärsinyttä osapuolta, mutta samaan aikaan tarina kerrotaan pitkälti aikuisten perspektiivistä jotka eivät olleet paikalla ja koko tapaus on lähtökohtaisesti absurdi. Tämä onkin iso avain Halfdan Ullmann Tøndelin elokuvaan.
Vanhempainillan tarina nimenomaisesti keskittyy nimenomaan vanhempien elämään. Elokuvan edetessä katsoja huomaa pikkuhiljaa miten kaukana tarinasta lapset todellisuudessa ovatkaan. Vaikka tapahtumat sijoittuvat kouluun, hahmot ovat vanhempia ja opettajia, ei lapsia nähdä juuri yhtään koulun sisällä. Lähinnä vain valokuvissa ja hahmojen päänsisäisissä fantasiakohtauksissa. Lapsista tulee enemmän aikuisten valtapelien objekteja, joiden avulla he sotivat toisiaan vastaan. Pikkuhiljaa katsojille paljastetaan myös Elizabethin kuolleen aviomiehen Thomasin merkitys tarinan hahmoille ja se millaisen jäljen hän näiden maailmaan jättikään. Tarinasta muodostuu todella kiehtova muotokuva ihmisten viallisuudesta ja heikoista hetkistä. Kukaan ei loppujen lopuksi selviä tarinasta täysin puhtain käsin.
Elokuvasta on hitusen hankala sanoa kaikkia mietteitä ääneen spoilaamatta sitä. Merkittäviä elementtejä on kuitenkin jatkuvat, väärät, palohälytykset, sekä ihmisten tarve suojella lähimmäisiään. Äidit eivät ole ainoita, jotka eivät usko lastensa tehneen mitään pahaa. Myös muiden läheisten tekoja piilotellaan elämässä jatkuvasti. Ja oman häpeän saa helposti kiellettyä syyttämällä muita. En voinut olla ajattelematta jenkkien oikeudenkäyntien DARVO-taktiikkaa, jossa kielletään rikos, syytetään uhria ja käännetään näin uhrin ja hyökkääjän asemat. Eikä sekään välttämättä päde lopulta tähän tarinaan.
Osa kertomusta on myös maine ja juorujen aiheuttamat vahingot. Elizabethin ja Sarah’n, sekä opettajien yhteentörmäys ei tapahdu tyhjiössä. Koululla on illalla myös toinen vanhempainilta ja muuta henkilökuntaa. Mikäli tarina kuusivuotiaasta seksuaalisesta ahdistelijasta lähtee liikkeelle, saattaa se aiheuttaa paljon enemmän tuhoa aikaan kuin mahdollista. Sitä suuremmalla syyllä on hälyyttävää, etteivät nämä aikuiset edes keskustele elokuvassa asiasta lasten kanssa. Heidän omat kertomuksensa tuntuvat niin paljon tärkeämmiltä ja lastenmaailma vain työkaluna jolla saavuttaa haluamansa.
Vanhempainilta on loistava elokuva. Sen mystinen tunnelma ja kiehtova mysteeri saavat katsojan nopeasti liimautumaan penkkiinsä. Totuuden selvittäminen ja hahmojen moniulotteisuus on rikastuttava kokemus. Välillä ohjaaja-kirjoittaja Halfdan Ullmann Tøndel vie elokuvan hämmentäviin, abstrakteihin sfääreihin, mutta nekin enemmän herättävät katsojan mielenkiintoa entisestään, kuin työntävät katsojaa pois luotaan. Todella kiehtova teos, jota on kyllä suosittelen mielelläni uusia elämyksiä etsiville elokuvien ystäville.
Mitä sinä pidit Vanhempainillasta? Mitä mielestäsi elokuva oikeasti halusi sanoa? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti