Andor – jaksot 2x10-12 (sisältää SPOILEREITA)
On se vaan niin hyvä. Andor on selvästi paras Tähtien sota -sarja, ellei jopa paras Tähtien sota ylipäätänsä. Jaksosta ja tarinankaaresta toiseen se kuvastaa niin upean intensiivisesti Galaktisen Imperiumin fasistista koneistoa ja kapinallisten taistelua sitä vastaan. Se vie Tähtien sodan fantasian tiukasti kiinni todelliseen maailmaan ja vaaroihin joita meitä kaikkia uhkaavat. Samalla se kuitenkin koskettaa katsojaa myös emotionaalisella tavalla, kuvaten rakastettavien hahmojen seikkailuja. Tätä jatkoivat myös sarjan kolme viimeistä jaksoa.
Tarinassa Imperiumin turvallisuusviraston tarkastaja Lonni Jung (Robert Emms) ottaa yhteyden Lutheniin (Stellan Skarsgård). Hän on saanut selville, että keisari Palpatinen puhtaan energian projekti on vale ja todellisuudessa johtaja Orson Krennic (Ben Mendelsohn) on rakennuttanut Kuollontähti-nimistä valtavaa asetta Imperiumille vuosien ajan. Turvallisuusviraston luutnantti Dedra Meero (Denise Gough) on myös saanut selville Luthenin henkilöllisyyden. Niinpä on tullut aika tuhota todisteet ja kadota Coruscantista. Luthen jää toimistolle suorittamaan hävitystä, hänen assistenttinsa Kleya Markin (Elizabeth Dulau) ryhtyessä hankkimaan kaksikolle pakokeinoa. Homma menee tottakai pieleen ja Luthen päätyy kasvokkain Dedran kanssa. Vanha koodi saavuttaa Cassianin (Diego Luna), joka yhdessä Melshin (Duncan Pow) ja K-2SO:n (Alan Tudyk) lähtee pelastamaan entistä johtajaansa.
Saatoin jossain aiemmassa arviossani mainitakin sen, että arvostan kun sarjassa lähinnä sivuhahmona ollut Luthenin assistentti, Kleya, saa lisää ruutuaikaa ja enemmän omaa tarinankaartaan. Olinkin hyvin yllättynyt, kun tämä olikin koko sarjan kolmanneksi viimeisen jakson päähenkilö. Lähes koko jakso on kuvattu hänen perspektiivistään, eikä esimerkiksi sarjan nimihahmoa, Cassian Andoria, nähdä jaksossa laisinkaan. Sarja on onneksi ansainnut katsojien luottamuksen ja utelias mieli palkataan mielenkiintoisella katsauksella yhteen sarjan maailman merkittävimmistä hahmoista.
Takaumat kuvaavat sitä miten Kleya ja Luthen ensimmäisen kerran tapasivat ja miten heidän erikoinen yhteistyö alkoi muodostua. Nuoren Kleyan perspektiivistä kuvatussa tarinassa nähdään hänet köyhänä lapsena piilottelemassa jonkinlaisella sota-aluksella. Aluksella hän tapaa kuppia kallistavan Luthenin, joka tuntuu masentuneelta ja väkivallan traumatisoimalta, kenties jopa kaiken motivaationsa menettäneeltä. Kun Kleya sitten vahingossa herättää miehen huomion ja näiden katseet kohtaavat, tapahtuu Luthenin sisällä jotain. Kohtaaminen on klassinen, tai kliseinen jos sillä päällä olette, vanhemman sotilaan ja nuoren orvon kohtaaminen. Mutta Andor-sarjan takana seisovat mahtava tiimi pitää huolen siitä, että tässä on tekeillä jotain muutakin.
Itselleni tulee heti mieleen klassiset löydetyt isä-lapsi -parit, kuten vaikkapa The Mandalorian -sarjan Din Djarin ja Grogu, tai The Last of Us -sarjan Joel ja Ellie. Luthenin ja Kleyan välien kylmyydessä ollaan ehkä lähempänä jälkimmäistä tapausta. Yhden jakson aikana näemme miten heidän suhteensa muodostui hyvin käytännönläheiseksi, mutta salakavalasti myös emotionaalisesti voimakkaaksi. Luthen sanoo Kleyan olevan hänen tyttärensä kun se on heille hyödyllinen peitetarina, mutta jossain määrin myös pyrkii suojelemaan tätä kapinallisen elämän julmemmilta aspekteista. Ei kuitenkaan niin paljoa, että hän estäisi tyttöä osallistumatta terrorismiin tai sisällissodan lietsomiseen. Ennen kaikkea Luthen tuntui haluavan että Kleya on tietoinen siitä minkä puolesta taistelee ja mitä se tulee tälle maksamaan.
Selvää on että nämä kaksi ovat kuitenkin myös toisilleen lähimmäiset ihmiset ja ainoat vähänkään perhettä muistuttavat toverit. On aivan selvää, että kun Luthen ilmoittaa jäävänsä tuhoamaan todisteita, hän tekee sen isolta osalta siksi, että haluaa Kleyan selviävän. Kun Luthen on vangittu ja loukkaantunut, Kleya murtautuu tämän lopettamaan ei vain siksi, että tämän salaisuudet pysyisivät Imperiumilta piilossa, vaan myös siksi, että tämä on inhimillisempi loppu miehelle, kuin kidutukset mitä tätä odottaisivat Imperiumin hallussa. Tämä kaikki tekee myös kymmenennen jakson lopusta todella tunteellisen, kun Kleya pääsee irrottamaan Luthenin tämän hengissä pitävistä laitteista.
Kleyan roolin tekevä Elizabeth Dulau ottaa melkeinpä kokonaan sarjan viimeiset jaksot komentoonsa. Hän on läpi sarjan tehnyt hyvää työtä, mutta nyt saadessaan lavan itselleen hän pääsee täyteen loistoonsa. Dulau täyttää ruudun voimakkaalla, syvältä sisimmästään tulevalla tunteella ja päättäväisyydellä, joka murtaa tien läpi katsojien sydämiin. Kun epätoivo iskee Kleyaan tämän piilotellessa Coruscantilla, Dulau vääntää itsensä upeaan tuskaan ja osoittaa hienosti vaitonaisuuden voiman performanssillaan.
Andorissa toiminta ei ole koskaan ollut ensimmäinen prioriteetti, mutta viimeisissä jaksoissa muistutetaan, että kyllä sekin showrunner Tony Gilroyn tiimiltä onnistuu. Käsikirjoittaja Tom Bissell on naputellut jaksoihin erinomaiset puitteen vakoojajännärille ominaiselle, tarkalle ja määrätietoiselle taistelulle. Alonso Ruizpalacios ohjaa näyttelijöitään ja kameraansa intensiivisellä energialla, joka saa katsojan jälleen jähmettymään penkkiinsä. Erinomaisesti ajoitetut pyssyjen laukaukset, jännittäen etenevät sotilaat käytävillä ja taktisesti ajoitetut räjähdykset pääsevät kaikki parhaalla tavalla esiin jaksojen aikana. Mahtuupa mukaan tippa supervoimilla leikittelyäkin, kun droidi K-2SO pääsee viimeisen jakson alussa mättämään Imperiumin sotilaita ja paiskomaan niitä läpi ruudun. Tämänkin sarjan tekijät ovat onnistuneet sitomaan nätisti osaksi kokonaisuutta, vaikka sarja muutoin onkin niin naturalistinen kuin vain mahdollista Kaukaisessa galaksissa.
Edellisessä sarjan tarina-arkissa Syril Karn sai ansaitsemansa lopun tuntemattomana pikkufasistisena raukkana. Hänen parempi, tai oikeastaan pahempi, puoliskonsa jäi kuitenkin yhä eloon. Projektissaan onnistunut luutnantti Dedra Meero kenties sai ylemmiltään kiitokset Ghormanin kansanmurhan avittamisessa, mutta hänen suurin tavoitteensa oli yhä saavuttamatta. Hän ei vieläkään ollut saanut kiinni Axikseksi nimittämäänsä kapinallista, jonka uskoi yhdistävän valtavaa määrää eri kapinallisjoukkoja ja olevan lukuisien Imperiumin tappioiden takana. Kymmenennessä jaksossa hän vihdoin pääsee vastakkain Axisin, eli Luthen Raelin kanssa.
Dedran ja Luthenin kohtaaminen on todella herkullinen. Hetken he leikkivät naamiot päällä, kunnes Dedra paljastaa korttinsa. Denise Gough tekee upean työn kuvatessaan hahmonsa tyytyväisyyttä tilanteeseen. Hän on viimeinkin ahdistanut etsimänsä rikollisen haluamaansa nurkkaan. Ja niin ikään Gough tekee huikean performanssin kuvatessaan Dedran kauhua, kun tämän kauan etsimä vihollinen yrittääkin itsemurhaa aivan tämän silmien edessä. Gough pudottaa mitä todentuntuisimmalla tavalla hahmonsa itsevarmuuden ja voitokkuuden maahan, kuin tämä olisi kirjaimellisesti pudottanut jotain mittaamattoman arvokasta käsistään. Ja tarinan edetessä yhdenteen- ja kahdenteentoista jaksoonsa Gough saa yhä enemmän kuvata kaiken menettäneen Dedran epätoivoa. Katsoja saa tuntea valtavaa tyydytystä ja ehkä jopa hiukan sympatiaakin tätä totaalisen epäonnistumisen kohdannutta natsia kohtaan.
Kuten varmasti jo aiemmissa arvosteluissa olen sanonut, fasistinen koneisto ei suojele edes omiaan. Dedralle muodostui pakkomielle yhdestä vihollisesta, jonka hän tiesi olevan valtava vaara palvelemalleen vallalle. Mutta voidakseen jatkaa tämän jahtaamista, hän joutui rikkomaan saamiaan käskyjä. Hänet oli siirretty jo vuosia sitten toisiin tehtäviin, mutta tilaisuuden tullen hän kuitenkin tarttui mahdollisuuteen jatkaa Axiksen jahtaamista. Myöhemmässä jaksossa hän sanoo saaneensa tiedot vahingossa tapauksesta vastuussa olevalta taholta, mutta se tuntuu enemmän hätäiseltä valheelta kuin vilpittömältä tunnustukselta. Ja koska Dedra ei kuitenkaan onnistunut tuomaan Luthenia elossa takaisin Imperiumille tai edes tietoa siitä mitä kaikkea tämä on saanut selville Imperiumista, heitetään hänet tyrmään. Ironian määrä on valtava kun hänet sarjan lopuksi nähdään itkemässä samanlaisessa sellissä, missä Cassian aikanaan vietti aikaa ensimmäisellä kaudella.
Viimeisessä jaksossa kuullaan toisinto ensimmäisellä kaudella tavatun Nemik-nimisen kapinallisen manifestista. Siinä hän puhuu siitä, miten tarve vapaudelle syntyy ihmiselle luonnostaan ja kuinka vapaudenriisto automaattisesti herättää vastareaktion ihmisessä. Hän puhuu siitä miten fasistinen koneisto tai tyrannia vaatii jatkuvaa valvontaa ja korjaamista. Kyseessä on ihmisten väkisin pystyttämä järjestelmä, jonka pienetkin aukot voivat romuttaa, sillä se todellisuudessa palvelee aina vain eniten valtaa itselleen kahmineita tahoja. Imperium on itse tietoinen tästä ja siksi he eivät hyväksy pienintäkään virhettä itseään palvelevilta tahoilta. Dedran tavoite saattoi edistää heidän agendaansa, mutta sen epäonnistuminen tiesi näkyviä tappioita, joista oli pantava joku vastuuseen. Ja koska kapinalliset eivät jääneet kiinni sai Dedra itse maistaa Imperiumin mustalle listalle joutumista.
Dedra ei myöskään ole ainoa joka joutuu kärsimään operaation epäonnistumisesta. Hänen kanssaan yhteistyötä tehnyt ja hänen puolellaan seissyt majuri Partagaz tullaan myös viimeisessä jaksossa pidättämään. Juuri hän kuuntelee Nemikin manifestia jaksossa. Kohtauksessa koko sarjan ajan loistavan presenssin mukaan antanut Anton Lesser kuvaa upeasti hahmossaan herännyttä epätoivoa. Majuri selvästi tietää juuri hävinneensä kaiken ja aiheuttaneensa Dedran tavoin juuri näitä Nemikin povaamia aukkoja palvelemaansa systeemiin. Partagaz ei kestä elää epäonnistumisensa kanssa, tai kenties hän itsekin tajusi vihdoin miten huonoa systeemiä hän on palvellut. Joka tapauksessa ottaa itse oman henkensä käsiaseella.
Yhdessä Syrilin, Dedran ja Partagazin kohtalot pistävän pisteen Andorin yhdelle tärkeimmistä teemoista. Fasismi ei palvele edes fasisteja. Se on ainoastaan yhdelle ihmiselle ja tämän lähipiirilleen kaiken hyvän kasaava kylmä koneisto. Se houkuttelee ja groomaa kannattajansa puolelleen lupauksilla paremmasta tulevaisuudesta ja menneisyyden loiston palautuksesta. Menneisyydessä ei kuitenkaan ole mitään sellaista mitä palauttaa ja tulevaisuuden suhteen fasismin puheet ovat yhtä tyhjän kanssa. Kyseessä on valtava, maailmanlaajuinen huijaus joka saa kannattajansa tuntemaan itsensä vahvoiksi hetkeksi aikaa, ajaen heidät tuhlaamaan elämänsä tyhjän aatteen puolesta. Syril, Dedra ja Partagaz unohtuvat kaikki Kaukaisen galaksin asukkaiden mielestä, jos koskaan edes osaksi niitä tulivat.
Andorin toisen kauden aikana on nähty kuvausta siitä, miten käskyjen tottelemattomuus ja kokemattomuus ovat avain katastrofeihin myös kapinallisten operaatioissa. Ensimmäisissä jaksoissa Yavinilla kohdattiin keskenään sotimaan ryhtynyt kapinallisjoukko ja toisessa tarinakaaressa Cinta menetti henkensä, kun kokematon Ghormanin vastarintaliikkeen jäsen otti pistoolin luvatta mukaan tehtävälleen. Siksi onkin tärkeää tarkastella sitä, miksi Cassian tiimeineen onnistuu ilman kapinajohdon siunausta tekemällään tehtävällä.
Kun sarjan protagonisti saa Kleyan lähettämän hätäkutsun, hän nappaa lähimmät toverinsa mukaan ja karkaa Yavinilta, kapinallisten salaisesta tukikohdasta. Mukaan lähtevä K-2SO huomauttaa useampaan otteeseen heidän toimivan käskyjen vastaisesti ja joutuvansa vielä tämän takia ongelmiin. Miksi sitten homma kuitenkin lopulta sujuu varsin mallikkaasti? Luulen että kyse on osittain kokemuksesta ja ideologian puhtaudesta. Andorin maailmassa sillä on väliä kuka kapinoi käskyjä vastaan ja minkä vuoksi. Yavinin alkuperäistä kapinajoukkoa riivasi luottamuksen ja kokemuksen puute, samoin kuin Cintan surman aiheuttanutta ghoria. Cassian kuitenkin kaikesta huolimatta luottaa kapinaliiton johtajiin, vaikka onkin heidän kanssaan eri mieltä joistakin asioista. Hän myös osaa erottaa oman henkilökohtaisen tavoitteensa kapinaliiton tavoitteista ja ymmärtää ottamansa riskit. Cassianin uskollisuus kapinaa kohtaan on myös vankkumatonta, joten hän osaa venyttää näiden sääntöjä rikkomatta niiden ydintä.
Viimeisissä jaksoissa Cassianin peilinä toimii myös muiden kapinallisten sijaan Imperiumin sääntöjä rikkoneet upseerit. Dedra ja Cassian molemmat toimivat tavalla joka ei miellytä heidän johtajiaan, mutta suhde rikkureihin on aivan eri tasoa. Imperiumilla saattaa saada anteeksi rikkeensä jos tuottaa ainoastaan hyötyä järjestelmälle, mutta lähtökohtaisesti tottelemattomuutta seuraa säälimätön rangaistus. Ihmisten vapauden puolesta taistelevat kapinalliset taas voivat ymmärtää, että jotkut kahleet vaativat rikkomista. He myös osaavat käsitellä rikkomuksia kertaluonteisesti ja ottaa huomioon tilanteen kuin tilanteen kontekstin. He ymmärtävät Cassianin teon lopulta, sillä Luthenin jättäminen kaiken tietonsa kanssa Imperiumille olisi ollut aivan liian suuri riski koko kapinaliitolle. Ja onnistuttuaan Cassian toi myös elintärkeän tiedon Imperiumin uudesta aseesta, jonka tuhoaminen lopulta toimisi ensimmäisenä askeleena kohti Kaukaisen galaksin vapautumista fasismin kynsistä.
Hahmonkaarta ei Cassian tunnu erityisemmin saavan viimeisissä sarjansa jaksoissa. Kun hänet tavataan yhdennessätoista jaksossa vuosi edellisen tapaamisen jälkeen, tuntuu hän olevan tyytyväinen osaansa. Hän on hyväksynyt Bixin (Adria Arjona) lähdön ja ystävystynyt paremmin Melshin ja K-2SO:n kanssa. Odotin että viimeiset jaksot olisivat olleet tätä angstisempia hänen suhteen ja olisimme nähneet miten hänestä tulee se kylmä mies, joka Rogue One: A Star Wars Story -elokuvan alussa surmaa toverinsa kapinan puolesta. Ilmeisesti spekulaationi siitä, että Bixin lähtö aiheutti tämän saa riittää. Kenties mies jonka hän surmasi Rogue Onessa ei myöskään ollut hänelle lopulta niin läheinen, että hänen surmaamisellaan olisi kummoisemmin merkitystä. Andor-sarjana ei myöskään auta selittämään Rogue Onen puutteita, kuten vaikkapa sitä, mikä saa Cassianin luopumaan Galen Erso -hahmon surmaamisesta. Mutta olen kyllä hitusen utelias katsomaan tuon elokuvan nyt uudestaan, nähdäkseni miten reaktioni teokseen on muuttunut vuosien ja tämän sarjan myötä.
Muut merkittävät hahmot sarjassa ovat hekin kutakuinkin löytäneet paikkansa jo aiempien jaksojen myötä. Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) ja Bail Organa (Benjamin Bratt) ovat molemmat osa kapinaliiton johtoa, tarjoten kumpikin omien kokemustensa värittämän perspektiivin kapinalle. Vel Sartha (Faye Marsay) suree menettämiään tovereita, ja rakastaan Cintaa, mutta ottaa ilon irti läheisistään jotka ovat yhä elossa ja jatkaa merkittävänä osana kapinallisten armeijaa. Wilmon (Muhannad Bhaier) on myös kotiutunut osaksi kapinaa yhdessä Ghormannilta selvinneen naisystävänsä kanssa. Kun näitä hahmoja on seurannut kahdenkymmenenneljän jakson ajan, on oikeastaan varsin miellyttävää nähdä heidät elämässä elämäänsä, osana aatetta johon he uskovat. Loppu on heidän kaikkien suhteen varsin tyydyttävä. Olisihan heitä kiva nähdä tulevaisuudessa lisää, mutta minkäänlaista pakottavaa tarvetta ei sille ole. He jäävät seikkailemaan omia seikkailujaan katsojien sydämiin.
Kaikki sarjan nähneet varmaan tietävät Cassianin saavan surmansa Rogue One -elokuvassa. Pala häntä kuitenkin jää Andor-sarjan mukaan henkiin. Sarjan viimeisenä silauksena paljastetaan toisen kauden alussa olevalle maalaisplaneetalle palannut Bix ja tämän sylissä oletettavasti Cassianin lapsi. Toki biologiset lapset merkkinä jonkun hahmon merkityksellisyydestä ja perinnön turvaamisesta ovat kulunut ja kliseinen tapa tarinankerronnassa. Mutta en voi silti kieltää sitä, etteikö se minuun vetoaisi. Se on kuitenkin hyvin konkreettinen, elävä todiste siitä että Cassian oli osa kuvattua maailmaa ja siitä että hänellä oli kapinan ulkopuolella myös oma elämä. Vaikka hän ei koskaan itse voinut sitä mennä jatkamaan, ei se kuitenkaan sammunut hänen kuolemaansa. Siinä on jotain koskettavaa mikä minuun vetoaa tapauksen konservatiivisuudesta huolimatta.
Andor-sarjan kolme viimeistä jaksoa yllättävän katsojan perspektiivillään ja toimivat erinomaisena päätöksenä yhdelle parhaista Tähtien sodista, mitä maa päällään kantaa. Kyseessä on mahtava sukellus aiemmin sivussa olleen henkilöhahmon maailmaan ja samalla sarjalle johdonmukainen kertomus fasismista ja sen vastustamisesta. Kerronta on tuttuun tapaan äärimmäisen intensiivistä ja tyylikkäästi ohjattua. Jaksot resonoivat niin temaattisesti kuin emotionaalisestikin. Lopusta katsojalle jää sopivan toiveikas tunne sydämeen siitä, miten asiat vielä menevät meilläkin päin parermpaan suuntaan, niin kauan kuin olemme vain valmiita sen eteen työskentelemään. Kaiken kaikkiaan Andor sarjana on antifasistinen mestariteos.
Miten sarjan päätös iski sinuun? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti