Biru Unjárga - Fucking Uuniemi (2024)

Biru Unjárga – Fucking Uuniemi 2024 Ohjannut ja kirjoittanut: Egil Pedersen

On aina ilo nähdä kun teattereihin on tulossa lisää alkuperäiskansoista kertovia elokuvia. Niinpä huomioni heräsi heti kun huomasin tulevien pressinäytösten listalla saamenkieliseltä vaikuttavan nimen. Biru Unjárga tai Fucking Uuniemi paljastuikin pohjoissaamenkieliseksi tarinaksi nuoren uuniemeläisen tytön identiteettikriisistä. Egil Pedersenin ohjaama ja kirjoittama teos on varsin pätevä kasvutarina, vaikka ei toki omaperäisyydellä erityisemmin loistakaan.

Pohjois-Norjan Uuniemeen sijoittuva elokuva kertoo Elvirasta (Sarah Oulassen Eira), 14-vuotiaasta pohjoissaamelaisen yksinhuoltajan kasvattamasta teinitytöstä. Koko elämänsä ajan Elvira on äidiltään Beatelta (Ingá Elisá Påve Idivuoma) olevansa tanskalaisella klinikalla tehdyn keinohedelmöityksen tuotos. Tanskalaisuudesta onkin tullut valtava osa pikkukylään kyllästyneen tytön identiteettiä. Hän haaveilee päivästä jona tapaisi biologisen isänsä, jonka kuvittelee tanskalaiseksi Hollywood-tähdeksi, Nikolaj Coster-Waldauksi (Nikolaj Coster-Waldau). Haaveet Uuniemeltä lähtemisestä korostuvat entisestään kun äiti alkaa nolosti seurustelemaan toisen naisen (Ánne Mággá Wigelius) kanssa. Elviran luokkatoveri ja paikallinen sometähti Margrethe (Sara Sofia Mienna) yrittää vieläpä kasvattaa seuraajiaan Elviran kustannuksella. Maailma kääntyy lopulta totaalisesti päälaelleen, kun vasta vankilasta vapautunut, paikallinen pikkurikollinen nimeltä Terje (Aslat Máhtte Gaup) väittää olevansa Elviran biologinen isä.

Tyylillisesti Fucking Uuniemi on varsin maanläheinen kasvutarina, ripauksella indie-elokuvien taianomaisuutta. Käytännössä tämä ripaus tarkoittaa Elviran haaveiden kuvausta, joissa Game of Thrones -tähti Nikolaj Coster-Waldau ilmestyy tukemaan häntä ahdistavissa tilanteissa. Nämä kohtaukset ovat sopiva sekoitus huvittavaa ja surullista. Elvira itsekin tietää olevansa liian vanha uskomaan fantasiaan isästään Hollywood-näyttelijänä, mutta samaan aikaan haave tulee todellisesta paikasta. Tytölle valhe tanskalaisesta spermanluovuttajasta on luonut aukon tämän identiteettiin, jota hän yhä teininä yrittää paikata. 

Ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Egil Pedersen osoittaa varsin vahvaa ymmärrystä teinien ajatusmaailmasta. Ainakin itselleni kuvaus Elvirasta pois Uuniemeltä haluavansa nuorena tuntuu erittäin tutulta. Tämän kapinahenki kumpuaa tarpeesta erottua ja himosta saada sitä mitä hänellä ei koskaan ole ollut. Yksihuoltajaäidin tyttärelle äidistä ja kotipaikkakunnasta on tullut arkinen itsestäänselvyys, joten hän väkisinkin alkaa kaivata jotain suurempaa ja mielenkiintoisempaa maailmalta. Tanskalaisesta identiteetistä hän on saanut juuri sopivan maalin. Sen ansiosta hän voi tuntea itsensä ympäristöään paremmaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Elokuva ei asiaa sivua, mutta uskon vahvasti, että esimerkiksi median keskittyminen nimenomaan suurempiin kaupunkeihin ja valkoisiin ihmisiin on vaikuttanut suuresti tytön häpeään, mitä tulee hänen saamelaiseen identiteettiinsä. Hänen äitinsä homoseksuaalisuuskin tuntuu hänestä nololta, ei niinkään homofobisista syistä, vaan koska hän ei nuoren ikänsä vuoksi ole koskaan kokenut tätä juhlimisen arvoisena asiana tai suurena syrjinnän kohteena.

Elviraa esittävä Sarah Oulassen Eira toimii mainiosti teoksen pääosassa. Hän kanavoi hienosti kiukuttelevan teinin osaa läpi elokuvan. Oulassen Eira uskaltaa ottaa kiinni teinien rasittavista puolista ja kuvaa hahmonsa kohtuuttomuutta sopivan pehmeällä otteella. Hänellä selvästi löytyy myötätuntoa hahmoaan kohtaan, jonka vuoksi hahmo tuntuu huonoista puolistaan huolimatta lähestyttävältä ja samaistuttavalta. Oulassen Eira pitää hahmon kaikki tunteet hienosti pinnalla luoden sopivan monipuolisen kuvan tytöstä, saaden tämän tuntumaan pelkkää stereotypiaa syvällisemmältä hahmolta.

Pedersen on myös onnistunut kirjoittamaan Elviran vanhemmat sopivan monimutkaisiksi. Elviran äidin Beaten on oltava se ikävä vanhempi, joka kieltää tytärtään näkemästä isäänsä, mutta hän on myös rahaongelmissa rypevä, lahjomaan taipuvainen miellyttäjä. Isä-Terje taas tuntuu vilpittömästi rakastavan tytärtään ja haluavan olla osa tämän elämää. Vankilassa virunut pikkurikollinen ei kuitenkaan ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Hänen neuvonsa tytölle osoittavat harkintakyvyn puutetta ja kyvyttömyyttä rajojen asettamiselle. Kokonaiskuva jonka Pedersen maalaa onnistuu hienosti inhimillistämään tämän koko porukan ja saaden katsojan ymmärtämään kaikkia osapuolia.

Pikkukylän nuorten maailma on myös maalattu varsin toimivasti. Pienessä kunnassa kaikki tuntevat toisensa, mikä tottakai ahdistaa Elviraa. Kaikki virheet mitä teet, päätyvät kaikkien huulille ja taistelu huomiosta on paikoitellen varsin kovaa. Ystäviäkin kun on tarjolla vain rajattu määrä. Tämän vuoksi somejulkkikseksi päätynyt Margrethe on myös noussut kylän pikku kuningattareksi, jonka bileisiin pääsystä kaikki teinit haaveilevat. Pedersen kuvastaa myös huvittavalla tavalla nuorten tarvetta olla osa suurempaa maailmaa, kuvaamalla siten miten nämä tunkevat englantia väkisin kielensä sekaan ja ihailevat tanskalaista vaatemerkkiä. Ehkä tämä on hiukan stereotyyppista, mutta itse koin sen varsin huvittavana kokonaisuutena.

Vähemmistön sisäistettyä häpeää on aiemminkin kuvattu saamelaisissa elokuvissa, esimerkiksi Saamelaisveressä ja Je’vidassa. Fucking Uuniemi erottuu kuitenkin näistä tuomalla tämän tunteen tiukasti nykypäivään. Elvira ei tunne samallalailla vähemmistöstressiä kuin noiden muiden elokuvien päähenkilöt, sillä hän on kasvanut koko pienen elämänsä saamelaiskylässä, jossa hän on vapaasti saanut puhua äidinkieltään, jota myös kaikki hänen ympärillään puhuvat. Elokuvassakin tuntuu että ruudulla puhutaan enemmän tanskaa kuin norjaa, kiitos Elviran fantasioiden. Saamelaisuudesta on tullut Elviralle nolo ja arkinen asia. Ainakin siihen saakka kunnes hän saa tietää isänsä olevan myös saamelainen.

Elokuvan ydinsanoma nuorelle tuntuukin olevan kiitollisuus siitä mitä meillä on jo. Teoksen aikana Elviran on opittava arvostamaan äitiään joka on ollut hänen elämässään koko ajan, usein laittaen omat tarpeensa tyttärensä tarpeiden taakse. Samoin Uuniemen idyllissä on paljon arvostettavaa, siinä missä Tanska on jotain minkä Elvira on nähnyt vain kuvissa. Osa kasvamista on myös tilanteensa hyväksyminen ja jatkuvan liikkumisen tarpeesta luopuminen. Koska mitään todisteitahan ei ole siitä, että Tanskaan pääsy olisi Elviran lopulta tyydyttänyt. Päinvastoin hän olisi luultavasti sielläkin tuntenut itsensä enemmän ulkopuoliseksi kuin koskaan ja hän olisi jälleen joutunut etsimään uuden maalin itselleen. Fucking Uuniemi kannustaa syleilemään sitä mitä meillä on jo, mikä on mielestäni ihan pätevä opetus nuorille, jotka eivät kenties vielä tiedä miksi haluavat kauas pois kotoaan.

Biru Unjárga – Fucking Uuniemi on kelpo kasvutarina perspektiivistä, jota ei kovin usein ole nähty. Egil Pedersen on onnistunut maalaamaan varsin uskottavan kuvan pikkukylän nuorten elämästä ja teinitytön identiteettikriisistä. Elokuva olisi voinut mennä vielä syvemmälle aiheeseensa kiinni, mutta tällaisenakin palvelee tarkoitustaan varsin hyvin. Kyseessä on pieni, hyvin tehty elokuva, joka sopii kutakuinkin kenelle tahansa. Kenenkään maailmaa se ei varmaan tule mullistamaan.

Mitä sinä pidit tästä elokuvasta? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!