Keittiöelämää (La cocina, 2024)
Tulipa tuossa maanantaina pitkästä aikaa käytyä elokuvan pressinäytöksessä. Viime aikoinan niitä on ollut vähemmän, jonka lisäksi tämänhetkinen työkokeilu on vienyt minulta paljon aikaa ja energiaa. En kuitenkaan missään nimessä halua lopettaa kanavaani tai arvostelujen tekemistä, joten päätin lähteä kokeilemaan Keittiöelämää-elokuvaa, siitä huolimatta että näytös alkoi jo aamuyhdeksältä. Herätys vaati veronsa ja myönnän nuokahtaneeni pariin otteeseen leffan aikana. Mutta elokuva oli kuitenkin aivan liian kiinnostava huomiotta jätettäväksi.
Elokuva sijoittuu New Yorkissa sijaitsevaan The Grill -nimiseen ravintolaan. Kaupungin ytimessä sijaitsevan ravintolan maanalaisessa keittiössä paperittomat maahanmuuttajat ahkeroivat hikihatussa kokkeina, samalla kun pääasiassa valkoisista naisista koostuva joukko tarjoilijoita kuskaa tilaukset asiakkaille. Tähän maailmaan kiskotaan myös töitä etsivä nuori Estela (Anna Diaz), joka ei edes vielä ole oppinut puhumaan englantia. Rämäpäinen, mutta karismaattinen kokki Pedro (Raúl Briones Carmona) on palavasti rakastunut Julia-nimiseen tarjoilijaan (Rooney Mara). Tämä on raskaana ja Pedron pettymykseksi haluaa abortoida sikiön. Tästä huolimatta Pedro on onnistunut hankkimaan aborttiin tarvittavat kahdeksansataa dollaria Julialle. Samaan aikaan ravintolan kirjanpitäjä huomaa eilisen kassan olevan liaan kevyt. Voitoista puuttuu kahdeksansataakaksikymmentäkolme dollaria.
Vastikään Tähtien sota -sarja Andorin viimeiset jaksot ohjannut Alonso Ruizpalacios on ohjannut ja kirjoittanut Keittiöelämään Arnold Weskerin näytelmän pohjalta. Lähdeteos tai sen aiemmat adaptaatiot eivät ole minulle tuttuja, enkä voi niitä kommentoida. Mutta sen minkä voin sanoa, on se että Ruizpalacios tekee erityisesti ohjaajana aivan huikeaa työtä elokuvansa kanssa. Elokuvan intiimi ja raaka ote nappaavat katsojan heti mukaansa, eikä Ruizpalacios irrota otettaan hetkeksikään.
Yhdessä kuvaajansa Juan Pablo Ramirezin ja leikkajansa Yibran Asuadin kanssa ohjaaja maalaa aivan mahdottoman intensiivisen liikkuvan kuvaston. Elokuva on kuvattu mustavalkoisena rapsakan ajattomuuden tunnun aikaansaamiseksi, sekä tarinan teatraalisuutta korostamaan. Ruizpalacios ja Ramirez luottavat paljon pitkiin ottoihin, luoden huikeita yhden oton kohtauksia, jotka korostavat upeasti keittiön hektisyyttä. Asuad on ohjattu tasapainottelemaan leikkaustensa kanssa tavalla, joka antaa katsojan rauhassa istua toisten hetkien kanssa ja tempautua mukaan toisiin. Vuoristorata metafora voi olla ylikäytetty, mutta on jälleen täysin oikeutettu.
Ruizpalacios leikittelee myös hiukan teoksensa kuvasuhteella. Välillä ollaan perinteisessä laajakuvassa ja välillä klassisessa 4:3 -formaatissa. Tarkalleen en osaa sanoa mikä oli näiden tyylien tarkoitus. Mikäli en ole täysin unohtanut näkemääni, väittäisin sisätilojen olleen pääosin kuvattu tiiviimmällä kuvasuhteella ja ulkokohtaukset laajemmalla. Oleellista on myös se, että kuvasuhteet korreloivat elokuvan tunnelman kanssa. Kun ruutu pienenee myös paine kasvaa ja draama jännittyy. Kun se laajenee pääsevät hahmot ja katsojat hetkeksi hengittämään rauhassa ja reflektoimaan kokemaansa.
Yhdessä elokuvan trailerien lainaamista arvosteluista mainitaan Keittiöelämää-elokuvan olevan kuin “The Bear -sarja steroideilla.” Kyseisen sarjan fanina en voi olla allekirjoittamatta tätä väitettä. Mikäli kyseisen sarjan hektisyys ja keittiön jatkuva stressi, sekä kuumuus viihdyttää, niin Keittiöelämää toimii myös varmasti katsojalle. Ruizpalacios onnistuu tosiaan lisäämään entisestään keittiössä koettavaa kaaosta luoden mitä herkullisimman ja tulisimman sopan keittiöelokuvien ystäville. Vähän enemmän olisin tosin ehkä kaivannut ruokapornoa otosten väliin, mutta ymmärrän että Keittöelämäässä ei ole lopulta ollenkaan kyse ruoasta.
On merkittävää, että Ruizpalaciosin elokuvassa valtaosa hahmoista on paperittomia maahanmuuttajia. Ravintolan omistaja palkkaa näitä mielellään ja sanoo pyrkivänsä auttamaan heitä saamaan laillisen statuksen. Todisteita siitä että hän olisi sanansa pitänyt, ei kuitenkaan ole nähtävissä. On myös huomattavaa, että nimenomaan keittiössä työskentelevät kokit ovat paperittomia, pääosin rodullistettuja ihmisiä, kun taas asiakkaiden luona pyörivät tarjoilijat Yhdysvaltojen kansalaisia, pääasiassa valkoisia sellaisia. Myönnän että tämän yksityiskohdan missasin teatterissa väsymykseni vuoksi ja joudun kiittämään Wikipediaa täydennyksestä.
Haluan kuitenkin asiasta kertoa, sillä se avaa lisää sitä mistä elokuvassa on kyse. Maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteiden jännitteet ovat mielenkiintoisella tavalla esillä tarinassa. Jo se miten paperittomat ovat piilotettuina keittiöön valkoisen väen toimiessa ravintolan kasvoina kertoo paljon. Se että ravintolan omistaja lupailee auttavansa työntekijöitään demonstroi hyvin työnantajien kaksinaamaisuutta ja yhteiskunnan tapaa hyväksikäyttää heikommassa osassa olevia ihmisiä. Kuinka usein Suomessakin palkataan maahanmuuttajia töihin ihan vain siksi, että nämä eivät tiedä oikeuksiaan ja ovat siksi helpommin hyväksikäytettävissä. Kun kyse on vielä paperittomista työntekijöistä valtasuhde työnantajan ja työntekijän välillä on entistäkin kierompi. Potkujen lisäksi virheet saattavat johtaa karkoitukseen.
Samaan aikaan ei elämä ole helppoa minimipalkkaa saavalla tarjoilijallakaan. Julialla ei ole varaa aborttiin ja joutuu ottamaan rahat tähän satunnaiselta rakastajaltaan. Kyseessä kuitenkin pitäisi olla osa perusterveydenhoitoa tai vähintään helposti rahoitettava operaatio. Toisaalta myös Julian ja Pedron suhde on hyvin epätasapainoinen. Pedro on korviaan myöten rakastunut ja haaveilee yhteisestä elämästä, kun taas Julialle kyseessä tuntui olevan lyhyemmästä irtosuhteesta. Muut työntekijät pohtivat olisiko Pedron motiivina todellisuudessa vain työluvan kalastelu. Ennakkoluulot ja sisäistetty rasismi lävistää koko yhteiskunnan ihmisten asemasta riippumatta.
Kaikkea The Grill -ravintolan draamaa päätyy seuraamaan nuori Estella, jonka kanssa katsojat matkaavat ravintolaan. Hän kuitenkin jää lopulta enemmän hiljaiseksi sivuhahmoksi, kuin oman merkittävän hahmonkaaren kokeneeksi henkilöhahmoksi. Tässä voi toki korjata, mikäli missasin jotain oleellista. Estella toimii mainiona katsojien perspektiivinä, joka lähinnä seuraa tapahtumia ja yrittää parhaansa mukaan tehdä työnsä kaaoksen keskellä. Osittain hänen tarinansa kuvaa myös sitä miten muiden draama helposti kiskoo muut mukaansa. Mikäli joku ravintolassa aiheuttaa kaaosta ja kutsuu vaikkapa poliisit paikalle, joutuvat myös Estellan kaltaiset viattomat sivustakatsojat vaaraan.
Keittiöelämää on todella voimakas ja äärimmäisen tyylikkäästi toteutettu, teatraalinen ihmissuhdedraama. Keittiö toimii erinomaisena miljöönä yhteiskunnalliselle keskustelulle ja tavallisten, viallisten ihmisten kuvaukselle. Ohjaaja-kirjoittaja Alonso Ruizpalacios osoittaa olevansa mestarillinen tyyliniekka kameran takana, halliten niin elokuvan visuaalisen puolen, kuin sen näyttelijöidenkin taitojen esiin kiskomisen. Keittiöelämää on elokuva jonka palan jo nyt halusta nähdä uudestaan.
Mitä mieltä sinä olet tästä elokuvasta? Onko Ruizpalaciosin aiempi tuotanto tuttua? Onko sinulla muita suosikkeja mitä tulee keittiödraamoihin? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti