Kuvakarju-arvostelu: Ironheart – jaksot 1x01-3
Ironheart-aliaksesta tunnettu Riri Williams teki ensiesiintymisensä valkokankaalla muutama vuosi sitten Black Panther: Wakanda Forever -elokuvassa. Roolin tehnyt Dominique Thorne teki minuun vaikutuksen vahvalla otteellaan ja jäin tottakai innolla odottamaan Ironheartin omaa nimisarjaa, joka jo tuolloin oli julkistettu Marvel Studiosin toimesta. Sarjaa kuitenkin sai odottaa todella kauan. Syystä tai toisesta sen tuotanto tai jälkituotanto venyivät ja venyivät. Ja kun sarja vihdoin sai julkaisupäivänsä tämän vuoden kesäkuulle, jätti Marvel sarjan markkinoinninkin viime tippaan. Väkisinkin aloin pohtia, josko sarjan takana seisovalla studiolla ei olisi luottoa tähän vähemmän tunnetun hahmon tähdittämään teokseen.
Jälleen kerran Disney antoi kriitikoille mahdollisuuden katsoa sarjan etukäteen. Kanavani seuraajille tuttuun tapaan päätin arvostella jaksot samaan tahtiin kuin ne tultaisiin Disney Plussassa julkaisemaan. Tämä spoilereista vapaa arvostelu keskittyy siis sarjan kolmeen ensimmäiseen jaksoon, joiden pitäisi olla saatavilla arvostelun julkaisun aikoihin. Ilokseni voin sanoa Chinaka Hodgen luoman sarjan olevan varsin laadukasta Marvel-tuotantoa, vaikka omaakin omat ongelmansa.
Sarja alkaa siitä kun Riri Williams potkitaan ulos MIT-yliopistosta, hänen autettua muita opiskelijoita plagioimaan omia robotiikan tehtäviään. Kotona Chicagossa oman Iron Man -pukunsa rakentanut Riri joutuu keksimään uuden keinon tienata rahat pukuunsa. Huipputeknologia vaatii resursseja, mitä vähävaraisella yksinhuoltajan nuorelta tytöltä ei löydy. Kotiseudulla palaamista varjostaa myös muisto Ririn kuolleesta isäpuolesta ja parhaasta ystävästä, Nataliesta (Lyric Ross) riivaavat hätä. Rahapulasta kärsivä Riri päätyy herättämään Parker Robbins -nimisen rikollisen (Anthony Ramos) huomion, joka tarjoaa mekaanikolle paikkaa joukostaan. Uusi työ on rahakas, mutta moraalisesti arvelluttava. The Hood -aliasta käyttävä Parker tuntuu salaavan jotain. Lisäksi Ririn pasmat menevät sekaisin, kun hänen mekaanisen pukunsa uusi tekoäly valmistuu.
Ironheartin kolme ensimmäistä jaksoa ohjannut Sam Bailey tekee erinomaista työtä. Yhdessä muun tuotantotiimin kanssa hän kiskaisee katsojan saman tien sisälle Riri Williamsin maailmaan. Baileyn ote on tiukka ja periksiantamaton, ennen kaikkea itsevarman tuntuinen. Ironheart tuntuu saman tien tietävän tismalleen mitä haluaa sarjana sanoa ja tehdä. Erityisesti visuaalisesti se on onnistunut. Chinaka Hodge ja Sam Bailey tiimeineen haastavat Marvel Cinematic Universea vaivaavaa monotonista harmautta syvällä valaisulla, jonka luomat kontrastit tekevät sarjasta useaa MCU:n elokuvaa elokuvallisemman näköisen.
Tyyli tuo mieleen MCU:n alkuajat ja erityisesti ensimmäisen Iron Man -elokuvan. Sarjan tekijät selvästi ovat halunneet herätellä katsojien mielikuvia tästä, muutenkin kuin vain mainitsemalla Tony Starkin nimen ja kuvaamalla Ririn omaa Iron Man -pukua. Tapa millä elokuvan teknologia on kuvattu kanavoi myös alkuperäisen elokuvan energiaa. Ririn puku on usein fyysisesti läsnä kuvauksissa, tuoden teokseen siemauksen konkretiaa, joka auttaa katsojaa syventymään elokuvan maailmaan. Näin saadaan aikaan myös sulava erikoistehosteiden ja tietokonegrafiikan liitto.
Tyyliä korostetaan hienosti kuratoidulla popmusiikilla jota on nostettu esiin useammalta eri vuosikymmeneltä. Ainoastaan kolmannessa jaksossa kuultava kusinen dubstep hiukan aiheuttaa tässä säröjä. Muuten sarjan soundtrack tuntuu olevan täydellisesti sarjan eri kohtausten mukaan valikoitua. Erityisen hupaisalla tavalla tämä ilmenee toisessa jaksossa, jossa musta Riri hengaa vitivalkoisen Joe McGillycuddyn (Alden Ehrenreich) kanssa ja tämän mukana tuoma musiikki demonstroi erilaisten ihmisten eroja mitä tulee popkulttuuriin.
Sam Baileyn ohjaus ammentaa Chinaka Hodgen johtaman kirjoittajienhuoneen käsikirjoitusten napakkuudesta. Teksti on usein virtaviivaista ja suoraan asiaan menevää. Muutamia kömpelöitä ekspositiohetkiä on nähtävillä myös Ironheartissa, mutta nämä on helppo antaa anteeksi. Dialogi on muuten kuitenkin terävää ja näyttelijöiden suuhun sopivaksi veistettyä. Sarjan teksti tuntuu ajanmukaiselta ja voimakastahtoiselta.
Ei tule yllätyksenä, että osittain Ryan Cooglerin tuottama sarja tuntuu vahvasti afroamerikkalaiselta ja yhteiskunnallisesti relevantilta. Chinaka Hodge tiimeineen kuvastaa hienosti Chicagon kaupunkia ja ennen kaikkea Riri Williamsin asemaa maailmassa nuorena mustana naisena. Hänen kasvuympäristönsä Yhdysvalloissa on maalannut hänet kovaksi ja jatkuvaa epäoikeudenmukaisuutta niin rasismin, seksismin kuin luokkasyrjinnänkin muodossa kohdanneeksi. Sarjan tekee heti alussa selväksi, että Tony Starkin tasoinen älykkyys ei pääse kukoistamaan ilman resursseja, mitä kellään muulla kuin alkuperäisen Iron Manin kaltaisilla miljardööreillä ei ole käytössään.
Kun Riri liittoutuu Hoodin jengin kanssa, on ilmassa vahvaa Robin Hood -henkeä. Joukko tekee heti alussa Rirille selväksi, että he ryöstävät nimenomaan Chicagon seudulla vaikuttavilta ökyrikkailta tekniikkajäteiltä, eivätkä tapa ketään tai satuta tavallisia ihmisiä. Asetelma on omiaan asettamaan katsoja Ririn puolelle ja jopa hyväksymään Hoodin joukon rikokset. Elämme epäreilussa kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa selviäminen ei ole aina mahdollista lain sallimissa rajoissa. Yhteys Parker Robbinsin aliaksen ja englantilaisen taruhahmon välillä lienee kuitenkin sattumaa.
Pitkäaikainen katsoja ei voi olla näkemättä sarjan tulevaisuudelta sitä, että Hood tulee olemaan taas yksi MCU-pahis, jonka motiivit ovat ymmärrettäviä, mutta tekotavat ylittävät jälleen vielä soveliaisuuden rajat. Mitään erityisen radikaalia tuskin on siis sarjassa luvassa, joskin kolmannen jakson loppu sai minut tuntemaan todella voimakasta epämukavuutta ja uteliaaksi siitä mihin Ririn hahmoa ollaankaan viemässä.
Tulevan pohjustus on muutenkin hiukan Ironheartin heikompaa puolta. Tottakai minkään yllätyksen ei tarinan lopussa tule olla kokonaan tyhjästä nyhjäistyä, vaan ennalta sovittujen sääntöjen mukaisia. Mutta kokeneena katsojana on vaikea olla näkemättä valtavaa metaforista silmäniskua kameralle, kun eräs hahmo sanoo miljoona kertaa, ettei hän halua että häneltä saatua teknologiaa voidaan käyttää häntä vastaan. Voitte arvata kerran mihin suuntaan kyseinen osa tarinaa on menossa.
Ironheart sivuaa myös ajankohtaisia asioita tekoälyn muodossa. Kuten Iron Manillakin aikanaan, myös Ririn haarniskassa on oma digitaalinen apurinsa. Yksityiskohtien kertominen tästä menisi spoilaamisen puolelle. Kyseinen hahmo kuitenkin herättää mielenkiintoisia kysymyksiä siitä mitä mahdollisuuksia todellinen tekoäly voi tuoda mukanaan. Sarja onnistuu myös varsin nätisti peilaamaan sitä miten ihmisten luomat algoritmit peilaavat aina tekijöidensä ajatuksia, arvomaailmaa ja ongelmia oli se näiden alkuperäinen tarkoitus tai ei. Ririn ja hänen uuden tekoälynsä välille muodostuu todella mielenkiintoinen suhde, jonka etenemistä jään suurella mielenkiinnolla seuraamaan.
Olen lukenut vähän Ironheart-sarjakuvia, mutta en muista enää miten läheisten kuolemat liittyivät Ririn tarinaan niissä. Osa tätä televisioadaptaatiota on kuitenkin vahvasti hahmon isäpuolen ja parhaan ystävän menetys. Chinaka Hodge tiimeineen kuvaa varsin mallikkaasti sitä kuinka lähimmäisten poismeno saa ihmisen sulkeutumaan. Ririllä on vaikeuksia kommunikoida menetyksestään äitinsä kanssa ja hän lähinnä keskittyy teknologiansa kehittämiseen. Isäpuolen ja ystävän kuolinsyyksi mainitaan autosta ampuminen, enkä ihmettelisi jos tämä olisi iso syy sille, miksi Rirille on tärkeää rakentaa ihmisiä fyysisesti suojelevaa teknologiaa.
Työhönsä läheisten kuoleman jälkeen uppoaminen on toki tarinallisesti usein nähtyä tavaraa, mutta myös aina relevanttia. Katsojana toivoo että Riri löytää tukea ystäviltään ja perheeltään menetykseensä. Eräs kolmannen jakson keskustelu myös muistuttaa siitä, miten kuolleet läheiset elävät yhä edelleen elävien sydämissä. Heiltä mukaan saadut opetukset ja rakkaus on pysyvää, vaikka heidän oma taipaleensa maan päällä onkin päättynyt.
Dominique Thorne jatkaa Wakanda Foreverissa aloittamaansa työtä viemällä katsojan syvemmälle Riri Williamsin maailmaan. Hän osoittaa omaavansa aivan erinomaisen kyvyn kaapata ruudun itselleen. Thorne kuvaa upeasti Ririn voimakasta tahtoa, sekä tämän herkempiä puolia. Sarjan aikana hänen skaalansa näyttelijänä pääsee esiin tavalla, joka saa himoitsemaan lisää performansseja häneltä tulevaisuudessa. Thornen performanssista huokuu potentiaalia vielä syvempiinkin draamoihin ja miksikäs ei lysteihin komedioihinkin.
Thornen ympärille on niin ikään koottu mainio joukko näyttelijöitä. Isoimpina niminä Hoodia esittävä Anthony Ramos ja Alden Ehrenreich Joe McGillycuddyn roolissa. Ramos huokuu tuttuun tyyliin karismaa, siitäkin huolimatta että hänelle annettu kömpelöä kolmiota muistuttava kampaus yrittääkin sen kumota. Hän ei vielä kolmessa ensimmäisessä jaksossa pääse täyteen potentiaaliinsa, mutta herättää katsojan uteliaisuuden kuvatessaan Parker Robbinsin pinnan alla kytevää vihaa.
Ehrenreich taas pääsee yllättämään hahmonsa tavanomaisuudella. Joe McGillycuddy on näyttää päällepäin tuiki tavalliselta, joskin hyvin neuroottiselta valkoiselta leivältä. Hän asuu nätissä talossa hienossa naapurustossa ja kinastelee naapurinsa kanssa tämän koiran jätöksistä. Tai yrittää kinastella, hänellä ei ole erityisemmin kanttia oikeasti pistää hanttiin yhtään kenellekkään. Ehrenreich kuvastaa tätä raukkaa sympaattisella otteella, joka tekee hahmosta väkisinkin mielenkiintoista seurata. Hahmo kyynelehtii hermostuessaan, mikä on vaiva josta itsekin silloin tällöin kärsin. McGillycuddyllakin on omat salaisuutensa, mitkä netin huhumylly on jo aikaa sitten arvannut, mutta jätän ne tässä arviossa vielä pimentoon omalta osaltani.
Muista näyttelijöistä nostan esiin Lyric Rossin, joka esittää Ririn edesmennyttä ystävää Natalieta. Hänen performanssinsa on pirteä tuulahdus aivan omanlaistaan energiaa sarjaan ja toimii loistavana vastapainona päähenkilön stressille. Niin ikään muut roolikaartin jäsenet tuovat kaikki oman energiansa mukaan tarinaan auttaen tekemään Ironheartin maailmasta eläväisen ja monimuotoisen. Erityisesti nostan hattua siitä, että sarjassa nähdään avoimesti muunsukupuolinen hahmo Slug, jota esittää niin ikään avoimesti muunsukupuolinen näyttelijä ja drag queen Shea Couleé. Syvälliseksi ei hänen hahmoaan voi sanoa, mutta ainakin Couleé ottaa ilon irti jokaisesta sekunnistaan ruudulla.
Ironheart-sarjan kolme ensimmäistä jaksoa ovat erinomainen sukellus Marvelin Chicagoon ja Riri Williamsin maailmaan. Showrunner Chinaka Hodge ja ohjaaja Sam Bailey ovat tehneet erinomaisen työn sarjan juurtamisessa maanpinnalle, tavalla jossa sen fantastisemmat elementit eivät kuitenkaan tunnu vääriltä. Sarja huokuu itsevarmuutta ja etenee mukaansatempaavalla tahdilla. Kirjoituksessa nojataan tuttuihin trooppeihin ja dialogi kompastuu kerran tai pari, mutta lähtökohtaisesti kirjoittajat ovat tehneet erinomaista työtä. Dominique Thornen johtama roolikaarti on taattua Marvel Studiosin laatua, auttaen katsojaa kiintymään hetkessä sarjan kiehtoviin hahmoihin. En malta odottaa seuraavien jaksojen katsomista!
Mitä sinä pidit Ironheart-sarjan aloituksesta? Entäpä hahmosta ylipäätänsä? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti