One Piece, osa 104 (Ivrea – sisältää SPOILEREITA)

One Piece Osa 104 Kirjoitus ja kuvitus: Eiichiro Oda Kääntänyt: Aino Pukkila

Arvosteluni kustannusyhtiö Ivrean julkaisemasta One Piecen osasta 103 oli kanavallani ihan kohtalainen menestys. Varsinkin kun viime aikoina luvut ovat olleet alamäessä. Joka tapauksessa vastaanotto oli tarpeeksi positiivinen kannustamaan minua jatkamaan urakkaa. Niinpä kun maailman parhaan sarjakuvan 104. osa oli saatavilla Tampereen Suomalaisissa kirjakaupoissa, kävin nappaamassa omani. Lukukokemus oli jälleen ristiriitainen. Mikään ei voi täysin pilata mangaka Eiichiro Odan huikeaa teosta täysin, mutta kääntäjä Aino Pukkilan valinnat olivat paikoitellen jälleen todella turhauttavia. 104. osa ei myöskään välttämättä ole paras osa tarinaa itsenäisenä teoksena.

Tarina

Tarina jatkuu tottakai siitä mihin osa 103 jäi. Monkey D. Luffy on onnistunut herättämään gumigumimarjan todelliset, salaiset voimat ja jatkaa taistelua Wa-valtakunnan valloittanutta Kaidoota vastaan. Kun Luffy valmistautuu antamaan viimeisen iskun vastustajalleen, lähenee sodan loppu myös Pirunsaaren sisällä. Raizoon vapauttama vesi sammuttaa liekit jotka uhkasivat räjäyttää koko saaren taivaan tuuliin. Kaidoon pettämäksi tullut shogun Orochi yrittää viimeisen kerran viedä vihaamansa Koozuki Odenin tyttären, Hiyorin, hengen. Odenin poika ja perijä Momonosuke valmistautuu omaan koitokseensa siirtää Pirunsaari pois Luffyn valtavan iskun tieltä. Taistelun pölyjen laskeuduttua on suuren juhlan aika. Se kuitenkin uhkaa jäädä lyhyeksi, kun merivoimien kontra-amiraali Ryokugyuu rantautuu Wa’han.

Luffyn ja Kaidoon kaksintaistelun, sekä koko Pirunsaaren sodan loppuhuipennus on hienosti rakennettu. Eiichiro Oda osaa erinomaisesti tuoda kaikki taisteluun johtaneet tunteet takaisin pinnalle sen viimeisiä hetkiä varten. Tarina wa-valtakunnan taistelusta on kuitenkin ollut niin pitkä, että myös sen loppuhuipennus venyy väkisinkin. Tämä itsessään ei ole ollenkaan huono asia. Päinvastoin lukija pääsee näin sukeltamaan kaikkeen kokemaansa ja reflektoimaan pitkää matkaa mikä tähän loppuhuipennukseen on johtanut. Parhaimmillaan se tekee Luffyn voitosta ja Kaidoon kaatumisesta upean, tyydyttävän päätöksen kertomukselle.

Se missä kohtaa tämä on hiukan ongelmallista, on se että tämän kertomiseen menee koko osan 104 ensimmäinen puolisko. Itsenäisenä teoksena taskukirja tuntuu siis hiukan omituiselta. Riippuen siitä miten kauan siitä on kun lukija on aiemman osan lukenut voi tähän loppuhuipennukseen suoraan hyppääminen tuntua samaan aikaan todella äkinnäiseltä, että liiaksi pitkitetyltä. Tämän vuoksi One Piece onkin parhaimmillaan kun siitä lukee useamman pokkarin kerrallaan.

Yksityiskohdat tarinassa itsessään ovat todella toimivia. Orjuudessa eläneiden kansalaisten kuvaaminen heidän ainoana juhlapäivänään lähettämässä taivaisiin toiveita vapaudesta samalla kun seuraamamme soturit tämän vapauden puolesta taistelevat on todella kaunista katseltavaa. Oda osaa hienosti tuoda esiin tämän kansan pitkään kestäneen piinan, tehden samuraiden ja merirosvojen voitoista todella tyydyttäviä. 

Oda onnistuu jopa hivuttamaan Kaidoon viimeisiin hetkiin pätkän tämän taustatarinaa. Hahmon suuren merkityksen kannalta pitempikin syventyminen tähän olisi ollut poikaa, mutta näin viime hetkeen jätettynä pari sivua riittää oikein hyvin. Oda onnistuu nopeasti kuvaamaan sitä miten lapsesta asti hirmuiset voimat omannut Kaidoo oli pelinappula valtiolleen ja lopulta näki väkivallan ainoana elämän arvoisena asiana. Jatkuvasti voitosta toiseen matkannut ihmisenmuotoinen hirviö alkoi lopulta haaveilemaan voitetuksi tulemisesta. Tämä varsin omaperäinen unelma tekee Luffyn voitosta entistäkin herkullisemman ja koko Kaidoon tarinasta entistäkin eeppisemmän.

Haukkuja voi ehkä antaa hitusen siitä, että avattuaan voimiensa täyden potentiaalin, Luffy lopulta voittaa Kaidoon kasvattamalla nyrkkinsä valtavaksi ja iskemällä tätä turpaan. Lyöntiin toki saa ladattua paljon tunnetta ja on siistiä nähdä Kaidoo aluksi pyristelemässä sitä vastaan omilla absurdeilla voimillaan. Mutta kun juuri edellisessä osassa tehtiin selväksi, että Luffyn herättämä auringonjumala Nikan voima on maailman hassuin voima ja käytännössä antaa kantajalleen kyvyn venyttää koko maailmaa vanhan piirrosanimaation tyylillä, tuntuu iso lyönti vähän laimealta. Saman tunteen olisi varmasti voinut ladata myös vähän omaperäisempään iskuun. Kenties Luffy olisi voinut vaikkapa käyttää pilviä trampoliinina jolla sinkoaisi Kaidoon maan syövereihin?

Lopputulos on kuitenkin sama. Kaidoo päätyy edellisessä osassa kukistetun toverinsa ja kilpailijansa Big Momin viereen, maanalaiseen magmavirtaan. Tämä aiheuttaa maanalaisen tulivuorenpurkauksen ja sitä myötä valtavan räjähdyksen joka julistaa koko Wa-valtakunnalle taistelun loppua ja uuden ajan alkua. Tästä ei paljoa eeppiseksi enää voi antagonistien tarinan päätös muuttua. Sarjakuva ei ole varmistanut ovatko Big Mom ja Kaidoo yhä elossa, mutta omissa kuvitelmissani he ehdottomasti ovat. Luultavasti liikuntakyvyttömiksi piestyjä, kenties tajuttomia, mutta heidän hirviömäisyytensä on kuvattu niin suurena, että en usko että mikään muu kuin aika voi viedä heidät manan majoille. Voisin hyvin kuvitella heidän pysyvän kuitenkin maan uumenissa ikuisuuksia. Kenties heidän valloittajan auransa kuitenkin heräävät aina silloin tällöin ja tainnuttavat maan päällä vaeltavia ihmisiä. Voisin hyvin kuvitella tästä syntyvän uuden kansantarun Wa-valtakunnan asukeille. Absurdi ajatus, joka sopisi absurdien hahmojen tarinan päätökseksi.

Taistelun päätyttyä Oda pääsee jälleen piirtämään rakastamiaan juhlakohtauksia. Hänellä on edelleen hallussaan taito kuvata riemua ja hauskoja tilanteita mitä Luffy ja kumppanit usein saavat aikaan koomattuaan taistelun haavat pois. Näitä juhlia ehdittiin jo pohjustaa aiemmin tarinassa, kirjan 97 tienoilla kun kalamies Jimbei vihdoin astui Olkihattu-Luffyn laivaan joukon kymmenenneksi jäseneksi. Tuolloin toverukset olivat aikeissa kippistää uuden toverinsa kunniaksi, mutta Luffy peruikin kilistykset. Hänen mukaansa sen tekeminen suuren taistelun jälkeen olisi varmasti mahtavampaa. Eikä hän toki väärässä ole. Mikäli Olkihattu-joukko ystävineen kokoontuisi sodan jälkeen juhlimaan voittoaan ja uutta Olkihattu-joukon jäsentä, olisi se varmasti todella tyydyttävää.

Siksi tuntuukin oudolta, että Oda ei lopulta lunastakaan tätä lupausta. Juhlat jotka seuraavat taistelua ovat kyllä valtavat ja Odan tyypilliseen tyyliin ilo seurata. Siellä myös kippistetään, mutta koko Olkihattu-joukko ei ole edes läsnä tällä hetkellä. He ovat hajallaan juhlaväen seassa ja muutama heistä on kokonaan muualla. Chopper ja Brook näkyivät juhlassa muutamaa sivua aiemmin, mutta en löytänyt heittä kippistämässä. Nico Robin taas on shogunin linnan salaisessa maanalaisessaa tunnelissa oppimassa tärkeää ekspositiota. Jimbei, jonka liittymistä Olkihattuihin piti nimenomaan juhlistaa kippiksillä, jäi linnaan illalliselle. On hyvin epätavallista että Eiichiro Oda unohtaa lunastaa petaamansa asiat, mutta niin tässä pääsi käymään. En voi kieltää ettenkö olisi hitusen pettynyt tähän.

Juhlista haluan kuitenkin nostaa esiin yhden tärkeän yksityiskohdan, liittyen kylpyläkohtaukseen. Ennen suurempaa karkeloa, Olkihatut ystävineen menevät peseytymään ja pitämään hauskaa shogunin linnan kylpylässä. Nami kysyy haluaako Yamato-niminen hahmo kylpeä hänen seurassaan. Tämä kuitenkin vastaa että linnan kylpylä on jaettu miesten ja naisten puoliin, eikä tämä siksi ole mahdollista. Tämä on merkittävää siksi, että valtavilla One Piece -tisseillä varustettu Yamato varmistuu näin transsukupuoliseksi. 

Ei sillä että sen olisi kenellekään pitänyt olla epäselvää tähänkään asti. Hahmo on koko esiintymisensä ajan puhunut itsestään miehenä ja hänen isänsä, Kaidookin puhuu Yamatosta poikanaan. Mutta nyt Oda vääntää vielä takariville rautalangasta tilanteen ja kuvaa Yamaton kylpemässä muiden miesten kanssa. Samoin kuin hän piirtää transtaustaisen naisen, Kikunojoon, kylpemässä muiden naisten kanssa. Näin Oda käyttää mahdollisuuttaan piirtää hikoilua aiheuttavan nakukohtauksen myös hahmojen tarkempaan esittelyyn. Ei sillä, että transfobisemmat One Piece -fanit siltikään uskoisi asiaa edelleenkään. Mutta jos se jollekin on epäselvää niin täällä tiedostetaan se kiistaton fakta, että Yamato on kuin onkin mies.

Nico Robinin salainen ekskursio johtaa mielenkiintoisiin paljastuksiin. Ensin lukijat saavat tietää, että Wa’ssa tavattu tenguksi pukeutunut mies onkin kuolleeksi luultu Odenin isä, Wa’n entinen shogun, Koozuki Sukiyaki. Paljastus ei ole mikään shokki, mutta saattaa tulla vähän puun takaa osalle lukijoista. Toisaalta Sukiyakin kuolemaa ei koskaan Odenin taustasta kertoneessa takaumassa nähty ruudulla ja tenguksi pukeutuva mies oli näin jälkeenpäin ajateltuna aika erikoinen osa tarinaa. Paljastuksen tarkoitus on kuitenkin lähinnä tarjota Robinille joku jonka kanssa puhua ja tätä kautta paljastaa katsojille lisää sarjan maailmasta asioita.

Katsojille selviää, että Wa-valtakunnan alla on uponnut valtakunta. Valtavat nykyistä maata ympäröivät vesiputoukset ovat mahdollisesti ihmisten aikaansaannosta ja Wa’n porttien avaaminen tarkoittaa kirjaimellisesti näiden putousten mahdollistavien muurien hajoittamista. Tämä myös tekisi maahan saapumisen huomattavasti helpommaksi ja siten ajaisi tämän alttiiksi ulkopuolelta tuleville uhille. Kyseessä on myös hauska vihjaus tulevasta, josta en kuitenkaan paljasta sen enempää. Samalla myös paljastetaan yhteys aiempiin One Piecen tarinoihin, kun Robinin ja Sukiyakin keskustelu paljastaa muinaisase-Plutonin olevan haudattuna Wa’n alle. Kyseessä on valtava sotalaiva, jonka sanotaan tuhoavan kokonaisia saaria yhdellä laukauksella. Wa’n porttien avaaminen tarkoittaisi siis myös Plutonin vapauttamista maailmalle. Kyseessä olisi siis tosielämän ydinaseisiin verrainnollinen uhka.

Nämä seikat auttavat avaamaan syitä sille, miksi Momonosuke päättääkin odottaa maan porttien avaamista. Hän koe olevansa vielä valmis uunituoreena shogunina puolustamaan maata uusia uhkia vastaan tai ottamaan vastuuta Plutonin kaltaisesta hirvittävästä voimasta. Samalla tämä myös jälkeenpäin selittää Kaidoon motiiveista tehdä juuri Wa’sta tukikohtansa ja hänenn suunnitelmansa tehdä tästä väkivallalla toimivan maailman keskipisteen. Plutonin voimin hän olisi varmasti saanut kumottua koko maailman päälaelleen.

Suuren taistelun aikana vihjailtiin jo, että Wa-maata ja seuraamiamme hahmoja saattaa uusi vaara jo uhata heti taistelun jälkeen. Saari nimittäin oli Maailmanhallituksen laivojen saartama. Nyt kuitenkin vihjataan näiden tulleen niin ikään saaren liepeillä olleen Big Mom -piraattien aluksen upottamiksi. Tältä vaaralta vältyttiin, mutta kokonaan rauhassa eivät samurait saa juhliaan jatkaa. Merivoimien suurinta sotavoimaa edustava kontra-amiraali Ryokugyuu saapuu paikalle.

Ensimmäistä kertaa sarjassa kasvonsa paljastava Ryokugyuu on saman tien lysti hahmo. Merivoimien kontra-amiraalit ovat aina olleet sarjassa veikeitä näkyjä, eikä tämäkään ole poikkeus. Hahmo lainaa kollegoidensa tapaan ulkonäköään joltain Odan fanittamalta japanilaiselta näyttelijältä. En toki tiedä keneltä, mutta tämä itsessään auttaa antamaan hahmolle tavallistakin omaperäisempää särmää. Ilman paitaa heiluva, kukkakuvioisia farkkuja käyttävä mies kävisi hyvin ulkonäkönsä puolesta jonkinlaisesta rock-tähdestä.

Tästä sitten päästään hänen mahtavan kaoottiseen persoonaansa. Kyseessä ei ole todellakaan mikään asiallinen sotilas, vaan järjetön tappaja, jolla on mitä kieroin oikeudentaju. Ryokugyuu ei itse ole kova tottelemaan käskyjä, mutta olettaa silti maailman alistuvan Maailmanhallituksen vallalle. Hän suoraa sanoo syrjinnän syntyvän oikeudesta. Enemmän kuin kukaan hahmo aiemmin, Ryokugyuu tuntuu suorastaan palvovan fasistisia aatteita ihmisten alistamisesta. Hän on selvästi sisäistänyt jonkun kieron version vahvimman oikeudesta, ylpeillessään ylivoimaisilta vaikuttavilla metsämetsämarjan voimillaan. Jotka niin ikään tuntuvat hauskalta kontrastilta hahmon luonteelle. Metsät kun nähdään hyvin usein rauhallisena luonnon tyyssijoina, eikä niinkään voimana joka ryntäisi ihmisen kimppuun näitä tappamaan. Ryokugyuu on siis mainio lisä One Piecen hassunhauskaan maailmaan.

Taistelussa Ryokugyuu kohtaa Momonosuken ja tämän johtamat yhdeksänä punahuotrana tunnetut samurait. Joskin kaksi näistä menehtyivät sodassa Kaidoota vastaan, joten vain seitsemän heistä on mukana tässä mittelössä. Myös Yamato aluksi yrittää osallistua taisteluun, mutta koska Momonosuke tietää hänen haluavan liittyä osaksi Olkihattu-joukkoa, kieltää tämä häneltä taistelun. Momonosuke ihan fiksusti ajattelee, että Wa’n soturien tulee olla tarpeeksi vahvoja puolustamaan itse maatansa. Taistelu ylivoimaisia metsävoimia vastaan ei kuitenkaan suju ihan niin nätisti kuin tuore shogun toivoisi. Ryokugyuu lopulta onnistutaan häätämään ulkopuolisella avulla, ilman että Momonosuke tovereineen on tietoinen kyseisestä avustuksesta. 

Tarinan kannalta taistelu on todella merkittävä, mutta sen lupaus lunastetaan vasta tulevaisuudessa. Kyseessä on joka tapauksessa visuaalisesti mukaansatempaava taistelu, joka tuo hyvin esiin Momonosuken ajatuksia Wa’n tulevaisuudesta. Vaikka hän on yhä sisäisesti 8-vuotias on hän nopeasti alkanut kasvaa osaansa maansa johtajana. Toki hänellä on yhä puutteita, mistä kertoo sekin, ettei hän huomannut ulkopuolisen puuttuneen taisteluun.

Kyseinen ulkopuolinen on Wa’n lähistölle seilannut Punapää-merirosvojen kapteeni Shanks. Tarina ei kerro miksi tämä sattui paikalle. Kai Oda vain halusi kuvata hahmon suunnittelemassa seuraavia liikkeitään. Mahtavan valtiaan auransa avulla hän saa Ryokugyuun tuntemaan läsnäolonsa ja yhtenä neljästä keisarista hän saa jopa kontra-amiraalin tason omaavan sotilaan pelästymään. Uutta aikaa odottava Shanks solvaa merivoimia pelkureiksi ja onnistuu pelastamaan päivän. Samalla hän myös toteaa perämiehelleen, että heidän joukkonsa on aika lähteä itse One Piece -aarteen perään. Tämä herättää edelleen minussa jännitystä. Vaikka Shanks on alusta asti ollut osa One Piecen tarinaa, ei tämän henkilökohtaiset tavoitteet ole koskaan olleet selvillä lukijoille. Hän selvästi on aina halunnut auttaa Luffyn nousemaan suureksi merirosvoksi ja selvästi pitää tätä entisen kapteeninsa, merirosvokuningas Gol D. Rogerin tahdon perijänä. Mutta nyt kun Luffy alkaa olla samalla tasolla Shanksin kanssa, voi tilanne muuttua. Kenties Shanksin kilpailuvietti on herännyt ja hän haluaakin itse asettua Luffya vastaan varmistaakseen, että varmasti kaikista vahvin merirosvo onnistuu selvittämään One Piecen salaisuuden. Tulevaisuus tässä tarinassa on edelleen auki ja niin mahdottoman mielenkiintoinen.

Luffy tosiaan kirjaimellisesti nostetaan Shanksin tasolle tässä tarinassa. Voitto Kaidoosta ja tieto Luffya seuraavasta seitsemän kapteenin laivastosta saa lehdistön julistamaan Luffyn uudeksi merten keisariksi. Nyt kun Kaidoo ja Big Mom on päihitetty, tulee heidät molemmat kansan silmissä korvata, vaikkei neljä keisaria virallinen asema olekaan. Tämä on kuitenkin myös katsojille merkittävä tieto ja auttaa kuvaamaan hahmon merkitystä sarjan sisäisessä maailmassa. Se että sarjan alussa pienellä soutuveneellä aloittanut poika on nyt yksi maailman neljästä vaarallisimmasta merirosvosta kuvastaa hienosti sitä miten pitkälle tarina onkaan edennyt. Tätä kuvastaa myös hänen uusi kiinniottopalkkionsa, joka on nyt kolme miljardia beliä. Vain muiden keisarien, entisten ja uusien, sekä merisovokuninkaan palkkiot ovat olleet isompia. On hauska miten numeroista ja titteleistä voikaan saada katsojan innostuneeksi.

Mielenkiinnon herättää myös toinen uusista keisareista, Buggy-klovni. Kyseessä on sarjassa alusta asti mukana ollut Luffyn kilpailija, ja Shanksin kanssa merirosvokuninkaan laivalla kasvanut piraatti. Buggyn tarina on ollut sarjan puolivälistä asti erityisen huvittava kertomus ylöspäin epäonnistumisesta. Fyysisesti ja oikeastaan myös älyltään, sekä luonteeltaan Buggy on erittäin heikko tapaus. Pelkuri, jonka lyhyt pinna aiheuttaa hänelle paljon ongelmia. Hän on kuitenkin häikäilemätön opportunisti, joka on onnistunut valjastamaan suhteensa muihin piraatteihin edukseen ja tätä myötä luonut itselleen valtavan joukon itseään vahvempia piraatteja. Miten hän on itsensä nyt keplotellut merirosvokeisariksi asti, selvinnee myöhemmistä osista. Osa 104 onnistuu kuitenkin mainiosti herättämään katsojan uteliaisuuden.

Tästä arvostelusta on tulossa helkkarin pitkä, mutta puhuttavaa vain on niin paljon. Tarinasta haluan vielä kuitenkin nostaa esiin pari seikkaa. Aiemmin nimettyjen hahmojen tappamista viimeiseen asti välttänyt Oda on nyt alkanut tuoda tarinaan mukaan aitoja menetyksiä. Hän on joskus tietääkseni sanonut välttävänsä hahmojen tappamista, sillä menetykset helposti varjostavat liikaa hänen rakastamiaan juhlakohtauksia. Nyt sarjan hitaasti lähestyessä loppuaan hän kuitenkin selvästi haluaa nostaa tarinan panoksia. Tästä merkkinä se, että taistelussa Kaidoon joukkoja vastaan kaatuneet samurait Izoo ja Ashura eivät nouse mukaan juhlimaan.

Kaksikon menetys merkitään tarinassa asettamalla näiden aseet hautatemppeliin. Heidän toverinsa myös puhuvat siitä, että heille tullaan pystyttämään muistomerkki. Kyseessä on pieni hetki, mutta tuntuu pitkäaikaiselle sarjan fanille merkittävältä. Yhtäkkiä hahmot ovatkin kuolevaisia ja tulevaisuus vaikuttaa entistä jännittävämmältä. Olen aina pitänyt siitä miten vähän One Piecessa kuolee porukkaa, mutta myönnän sen myös olleen välillä liiankin absurdia, miten usein hahmot selviävät aivan järjettömistä tilanteista. Nyt saan oikeasti surra sitä, että Izoo ja Ashura ovat poistuneet sarjan maailmasta, enkä pääse heihin enempää tutustumaan. Ashura erityisesti oli mieleeni asenteensa ja muhkean designinsa ansiosta.

Sitten herääkin kysymys, mitä tapahtui Basil Hawkins -hahmolle. Aiemmissa kirjoissa nähtiin miten Kaidoon alaisena toiminut merirosvokapteeni hän menetti kätensä ja hävisi Kid-piraattien Killerille. Osassa 104 nähdään hänet henkihieverissä juttelemassa toiselle samaa sukupolvea edustavalle piraatille X Drakelle. Drake oli myös Kaidoon alainen, mutta käänsi kelkkansa sodan aikana ja vaikuttaisi nyt hitusen parempi kuntoiselta. Dialogi paljastaa, että Hawkinsin luottamien ennustusten mukaan hänellä oli koko taistelun ajan vain yhden prosentin mahdollisuus selvitä. Tämän sanottuaan hän vajoaa pois ruudulta. Kyseessä on hyvin kuolemalta vaikuttavalta hetki, mutta kävisi yhtä hyvin tajunnan menetyksestä. 

Yksi prosentti ei myöskään One Piecen maailmassa kerro juuri mitään. Todennäköisesti One Piece on kuitenkin juuri se yksi sadasta todellisuudesta, jossa Hawkins selviää. Hahmon surmaaminen nyt tuntuisi vähän tuhlaukselta ja epäreilulta ottaen huomioon miten muut samaan aikaan esitellyt supernoviksi kutsutut piraatit porskuttavat edelleen eteenpäin. Toisaalta Oda aikanaan suunnitteli nämä hahmot hetken mielijohteesta, tarkoituksenaan tappaa heidät pois saman tien. Hahmojen suuri suosio yllätti hänet ja hän piti heidät tarinassa pidempään. Tuleva näyttää mikä on Hawkinsin lopullinen kohtalo.

Julkaisu ja käännös

Kun nyt olen sanonut kirjan tarinasta sen minkä halusin, voin puhua jälleen hiukan itse julkaisusta. Ivrean kirjat ovat edelleen painojäljeltään aika tarkkaa, joskin itsestäni tuntui, että osa 104 ei ehkä ole ihan yhtä vakuuttava kuin osa 103. Kuvitus näyttää hitusen karkeammalta. Tämä tosin saattaa olla enemmän alkuperäisteoksen ongelma, sillä myös Odan ja hänen assistenttiensa tyyli on välillä ollut vähemmän tarkkaa mitä parhaimpina päivinään. Joten siitä en pahemmin herneitä nenääni ole vetämässä. Värikuva alussa oli jälleen piristävä, samoin kansipapereihin kuuluva Odan tervehdys. Volyymin osaa toki kaipaisin edelleen kanteen “Wanon maa -saaga” -tekstin sijaan. 

Taiton puolesta huomasin että kirjan taide tuntui kärsivän enemmän koko aukeaman kuvissa, kuin edellinen osa. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, ja koska kyseessä on muutenkin koko fyysisen sarjakuvan helmasynti, on siitäkään vaikea mitään suurta numeroa tehdä. Ikävä asia, mutta sen arvoinen että saa käsiinsä fyysisen kopion tarinasta.

Sisällysluetteloa jälleen vaivaa epätoimiva keskitys. Se ei ole yhtä kamala kuin edellisessä osassa, mutta edelleen huono valinta siltä keneltä ikinä olikaan asiasta vastuussa. Kirja listaa graafisiksi suunnittelijoiksi Hernán Dillien, Nicolás Costan ja Cynthia Hajdinjakin, joten oletan jonkun heistä olevan tämän takana. Hyvä sisällysluettelo ei ole keskitetty vaan lukujen nimet ja numerot on tasattu vasemmalle ja sivunumerot oikealle. Selkeyden vuoksi näiden väliin voi laittaa vaikkapa pisteitä. Ivrean One Piece 104:n keskitetty versio on epätasaisuudessaan ikävää luettavaa.

Taiton ja graafisen suunnittelun ongelmiin kuuluu myös eräs erittäin surkea fonttivalinta. Kertojan puhetta välittävissä laatikoissa teksti näyttää todella ikävältä. Kirjainten viivat ovat epäsuoria vänkyröitä, merkit liian kapeita ja niiden välistys aivan liian tiukkaa. Tekstin lukeminen ei ole rentoa ja vaivatonta, vaan rasite. Hyvät sarjakuvafontit auttavat tekstiä juoksemaan katsojan silmissä ja uppoamaan itse sanomaan. Tyylittelylle on toki tilaa, mutta luettavuuden tulisi olla jokaisen itseään kunnioittavan graafisen suunnittelijan ensimmäinen prioriteetti.

Käännöksen suhteen Aino Pukkila jatkaa samalla linjalla kuin edellisessäkin osassa. Jälleen kerran hahmojen puheessa on sopivasti elämää tuovaa puhekielisyyttä, vaikka kaikkien yksittäisten henkilöiden ääni ei ehkä ole vielä täysin hänen hallussaan. Japanin kieliseksi jätetyt termit jälleen aiheuttavat pahimmillaan raivoa. Erityisesti nimissä jotka on selvästi tarkoitettu vitseiksi, jotka katsoja näin missaa tai termit jotka ovat todella epäselviä uudelle lukijalle. “Haoshoku haki” sai minut melkein heittämään kirjan kädestäni.

Eräs aiemman arvosteluni katsonut kommentoija huomautti myös miten Pukkilan käyttämä kieli on välillä hyvin heikkoa rakenteellisesti. Panin tämän itsekin huomioon nyt osan 104 kohdalla. Tietyt lauseet töksähtävät todella epäharmonisina. Tuntuu että käännös on tehty liian kovalla kiireellä ilman paneutumista kielen sujumiseen. Tunnustan että tämä on virhe mitä itsekin toistan omissa arvosteluissani. Mutta minäpä en veloitakaan näistä teoksista kymmentä euroa lukijoilta tai saa itse työstäni edes palkkaa. Ammattilaiselta jolle maksetaan odottaisin parempaa. “Vaikkakin Shanks ei ole sellainen julma tyranni kaikkia sortamassa” on todella omituinen lause esimerkiksi.

Yksi asia mitä vähän pelkäsinkin tätä uutta käännöstä odotellessa, on se että ilmeisesti kääntäjä ei ole vaivautunut lokalisoimaan hahmojen mahdollisia murteita. Merivoimien amiraali Sakazuki puhuu alkuperäisessä teoksessa ilmeisesti hiroshiman murretta, Sangatsu Mangan käännöksessä Antti Valkama taas antoi hahmolle savolaisen puhetavan. Valitettavasti Pukkilan käännöksessä hahmo puhuu tuikitavallista kirjakieltä menettäen näin ison palasen hahmoa rikastuttavaa luonnetta. Toivon että tämä jää yksittäistapaukseksi ja jatkossa käännöksessä otetaan rohkeammin ilo irti suomen kielen mahdollisuuksista ja monimuotoisuudesta.

One Piece osa 104, Wanon shogun, Kozuki Momonosuke, on tarinaltaan ja kuvitukseltaan tottakai rautaa. Yksittäisenä teoksena se kärsii suuren tarina-arkin päätöksellä aloittamisella, mutta osana suurempaa kokonaisuutta se on loistava päätös suurelle taistelulle. Kirjan loppupuolisko taas tarjoaa loistavan kevennyksen, vaikka lukijaa jääkin harmittamaan Odan epäonnistuminen erään lupauksen lunastamisen suhteen. Mukaan mahtuu kuitenkin representaation kannalta merkittävää kuvastoa, hurttia huumoria ja veikeää toimintaa. Suomenkielisenä julkaisuna kirja ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka kielellä on jo hiukan alettu leikittelemään, vaivaa sitä rakenteelliset virheet, sekä huonot valinnat graafisessa suunnittelussa. Jälleen kerran toivon Pukkilalle jatkoon rohkeutta ja kärsivällisyyttä mahdollisimman täyteläisen lukukokemuksen takaamiseksi sarjan lukijoille.

Mitä sinä pidit tästä kirjasta? Kaidoon kaatumisesta, lopun juhlista tai vaikkapa Ryokugyuusta? Entä miten tämä käännös ja julkaisu toimivat sinulle? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!