Rölli – hirmuisia kertomuksia (1991)

Rölli – Hirmuisia kertomuksia

1991 Ohjannut: Olli Soinio Kirjoittanut: Allu Tuppurainen, Olli Soinio Rölli-hahmon loi Allu Tuppurainen

Olen hirveän huono katsomaan kavereiden tai tuttujen suosittelemia elokuvia. Viime vuonna päätin yrittää edes vähän parantaa tapaani ja lupasin nettikaverilleni, että katsoisin jonkin hänen valitsemansa elokuvan. En tietenkään lopulta muistanut mitää lupaustani, ennen kuin nyt melkein vuotta myöhemmin. Elokuvaksi kaverini valitsi kotimaisen lastenelokuvan vuodelta 1991 nimeltä Rölli – hirmuisia kertomuksia. Ehkä tämä rehellinen kritiikki vähän kompensoi myöhästynyttä lupauksen lunastusta?

Rölli on tottakai minullekin tuttu hahmo ennen kaikkea muksuna tapitetusta Pikku Kakkosesta. Mikään suuri suosikki se ei minulle missään vaiheessa ollut, mutta jäi toki mieleen karvaisena ja likaisena metsässä lymyävänä ukkona, joka tykkäsi lasten pelottelusta. Ala-asteikäisenä tuli käytä elokuvateatterissa katsomassa Rölli ja metsänhenki -elokuva, mutta siitä muistan lähinnä sen, että meitä kavereiden kanssa enemmän innosti elokuvan edessä näytetyt Monsterit Oy:n ja Ice Agen trailerit. Minulla oli myös jonkinlainen hämärä muistikuva siitä, että olisin nähnyt joskus aivan pienenä jonkin pelottavan Rölli-elokuvan. Nyt “Hirmuisia kertomuksia” nähtyäni en tiedä oliko kyse tästä elokuvasta. Sen tiedän, että ihan okei lastenelokuva on kyseessä.

Elokuvan tarina alkaa kun Rölli (Allu Tuppurainen) kohtaa Röllimetsässä Maahiskeijun (Sari Mällinen). Rölli yrittää ensin pelästyttää tämän, mutta tulee toisiin ajatuksiin huomatessaan tämän olevan kaunis. Tällöin kaksikon perään ryntää pelottava Isorölli (Jussi Lampi). Yhteinen pakomatka saa Röllin ja Maahiskeijun ystävystymään. Hetken näyttää että elämä metsässä jatkuu rauhanomaisena. Lelutehtailija Seesteinen (Risto Kaskilahti) haaveilee kuitenkin Röllimetsän kaatamisesta ja tämän korvaamista lelutehtaalla. Yhdessä apulaisensa Lerkkasen (Harri Hyttinen) kanssa hän matkaa metsään riehumaan. Seesteinen ja Lerkkanen ovat kuitenkin mitättömiä verrattuna Pahan valtakunnan ylipappiin (Rolf Labbart) ja tämän Roskanheittäjiin, jotka ovat päättäneet niin ikään tehdä lopun luonnon kauneudesta.

Aloitetaan siitä positiivisesta asiasta, että elokuvan viesti on oikein hyvä. Luonnonsuojelu ja metsät ovat selvästi lähellä elokuvan käsikirjoittajien Allu Tuppuraisen ja Olli Soinion sydämiä. Roskanheittäjät ja näitä johtava ylipappi, sekä ahne lelutehtailija ovat mainioita antagonisteja tämän viestin kertomiseen. Alussa tavattava puhuva puu niin ikään kannustaa katsojia elämään harmoniassa luonnon kanssa tai suorastaan osana sitä. Rölli ja Maahiskeiju kuvataan varsin onnellisina elokuvan alussa, ennen kuin tunkeilijat saapuvat metsään. Niin ikään roskia täynnä oleva metsä tuntuu nopeasti sopivan likaiselta ja ikävältä asialta siitä huolimatta, että katsoja saattaa itse vaikkapa Coca-Colasta nauttiakin. Tuppurainen ja Soinio myös tietävät sen minkä minäkin mitä tulee elokuvien sanomaan; mitä tärkeämpi sanoma, sitä vähemmän on varaa hienovaraisuuteen.

Missä sitten elokuva hiukan horjuu on antagonistien motiivien taustat. Lelutehtailija Seesteinen on toki selkeästi kuvattu karikatyyri, joka näyttää selvästi nauttivan materian tuomasta ilosta ja lähes ensitöikseen elokuvassa avaa filosofiaansa avustajalleen. Mitä enemmän tavaraa, sitä enemmän onnea. Tämä on selkeää, mutta se mitä Pahan valtakunnan ylipappi saa irti roskaamisesta ei tule erityisen selväksi ennen kuin aivan elokuvan viime hetkillä. Sekin vastaus tuntuu väkinäiseltä ja jätti hiukan pahan maun suuhuni. Hahmoa nimittäin harmittaa se, että hän on ruma ulkonäöltään ja tämän vuoksi halusi luoda pimeän maailman, joka peilaa hänen naamaansa. Sinänsä ihan hyvä selitys, mutta jää täysin käsittelemättä elokuvalta.

Designin puolesta ylipappi ja Roskanheittäjät toimivat ihan hyvin. Itse ylipappi voi varmasti jännittää pienimpiä katsojia maan alla metsän tapahtumia seuraavana velhona, jonka tummat vaatteet luovat tästä sopivan uhkaavan kuvan. Myös hänen Roskanheittäjiksi kutsuttujen alaistensa puvut ovat ihan lystejä. Ne on kirjaimellisesti roskapusseista tehtyjä, luoden mielikuvan eloon herätetyistä roskista. Tämä hiukan vesittyy kun paljastuu miten ylipappi hankkii lisää näitä alaisia.

Toisaalta sitten ylipapin ja Roskanheittäjien palvoma Suuri Roska on aika mahtava ilmestys. Jättimäinen luolan perällä majaileva möykky, joka kastaa palvojansa oksennuksellaan ja näyttää kirjaimellisesti kakkapökäleeltä, on absurdiudessaan elokuvan parasta antia. Mitäpä muuta itseään Roskanheittäjiksi kutsuvat fanaatikot voisivatkaan palvoa kuin maailman suurinta ulostetta. Myös se että tämä kirjaimellisesti oksentaa ihmisten päälle on inhottavuudessaan huikeaa. Tämä voi lapsia varmasti huvittaa, itse koen asian sen verran ällöttävänä, että minua jopa hiukan puistatti. Ja tämä on nimenomaan kehu elokuvalle.

Rakenteeltaan elokuva on aika kömpelö. Tarinassa käytetään ehkä kaksi kertaa Rölliä katsojille puhuvana kertojana tavallisen hahmon lisäksi. Näin käytettynä neljännen seinän rikkominen tuntuu hetken mielijohteelta, eikä niinkään osalta hahmoa. Röllin ja Maahiskeijun ystävyys tapahtuu silmänräpäyksessä. Samalla tavalla käänteet mitä tulee Röllimetsän asukkien korruptoitumiseen tapahtuvat todella nopeasti. Eikä hommaa helpota se, että välillä elokuva muistaa olevansa musikaali.

Käsikirjoituksen ja Röllin esittämisen lisäksi Allu Tuppurainen on säveltänyt elokuvaan muutamia lauluja Jarmo Savolaisen ja Antti Hytin kanssa. En ole pahemmin tutustunut Tuppuraisen Rölli-musiikkiin muuten kuin televisiosarjan tunnarin muodossa, joten hänen muihin sävellyksiin tätä on vaikea verrata. Oleellisinta on kuitenkin se, että Hirmuisien kertomuksien laulut eivät toimi ollenkaan. Niiden äänensävy on usein valitettavan mollivoittoinen, eivätkä tahdit jää hetkeksikään katsojan mieleen. Sanoitukset ovat niin ikään pohjanoteeraus. Riimit ovat kömpelöitä ja sanat väkisin säveliin työnnettyjä. Tilanteen tekee vain hirveämmäksi ohjaaja Olli Soinion valinta laittaa musikaalinumeroissa hahmot laulamaan usein suoraa kameralle tai eräässä laulussa sekoilemaan huonon musiikkivideon tapaan rojun keskellä. Ainoastaan laulavasta paskamonsterista voin antaa jotain pisteitä.

Näyttelyn osalta Allu Tuppurainen toki toimii aina Röllinä. Hän tuntuu olevan kuin kotonaan hahmonsa saappaissa, saaden katsojan unohtamaan, että meikin takana on oikea ammattinäyttelijä. Muut näyttelijät esittävät karikatyyrimäisiä hahmojaan parhaansa mukaan, yleensä varsin onnistuneesti. Erityisesti Rolf Labbart onnistuu antamaan hahmolleen puhtaan pahan papin jykevyyttä ja voimaa. Maahiskeijun roolin tekevä, Suomen hauskimman sukunimen omaava Sari Mällinen on saanut elokuvan epäkiitollisimman roolin teoksen inhimillisimpänä ja näin ollen tylsimpänä hahmona. Hän suoritutuu vaaditusta tehtävästä onnistuneesti. Käsikirjoittajat olisivat voineet antaa hänelle kuitenkin mehukkaampaa materiaalia.

Rölli – hirmuisia kertomuksia on kömpelö, mutta söötti lastenelokuva. Opetuksensa puolesta se on varsin onnistunut ja mikäli katsoja Röllin hahmosta pitää tulee hän luultavasti viihtymään elokuvan parissa. Parhaimmillaan teos tuo ruudulle todella absurdia materiaalia, heikoimmillaan se saa katsojan kiemurtelemaan penkissään tuskastuttavien musikaalinumeroiden ajan. Teoksen rakenteessa on ongelmansa, mutta täysillä mukaan hypänneet näyttelijät onnistuvat tekemään tarinasta pääasiassa mukavaa seurattavaa.

Mitä sinä pidät tästä elokuvasta? Entä Röllistä muuten? Onko hahmon muut elokuvat tuttuja tai onko sinulla niiden joukossa suosikkeja? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!