Kuvakarju-arvostelu: Ironheart – 1x04-06 (sisältää SPOILEREITA)

Ironheart 1x04-06 Kirjoittanut: Amir Sulaiman (04), Cristian Martinez (05), Chinaka Hodge (06) Ohjannut: Angela Barnes Riri Williams ja Ironheart -hahmot loivat Mike Deodato ja Brian Michael Bendis

Kolmen ensimmäisen Ironheart-jakson jälkeen oli himo katsoa saman tien lisää. Tyhmän periaatteeni takia minun piti kuitenkin odottaa, että sain ensimmäisten jaksojen arvostelun kirjoitettua ensin. Kun se sitten valmistui vain pari päivää ennen kuin ennakkokatseluoikeus päättyi, ryntäsin saman tien innolla ahmimaan loput sarjan jaksot. Viimeisillä jaksoillaan Ironheart jatkoi mukaansa tempaavalla tahdilla ja osoitti sarjan olevan varsin pätevää Marvelia. Ja lopun yllätykset iskivät minuun todella lujaa.

Tarina tottakai jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin. Riri (Dominque Thorne) jätti Johnin (Manny Montana) kuolemaan, mikä aiheuttaa stressiä koko rikosjengille. Erityisesti kun Parkerin (Anthony Ramos) maaginen tukija kertoo hänelle Ririn olleen syypää kuolemaan. Samaan aikaan Joe alias Ezekiel Stane (Alden Ehrenreich) pidätetään. Riri nimittäin pudotti tältä saatua teknologiaa rikospaikalle ja aiheutti näin valtavan Stanen taloon kohdistuneen ratsian. Riri havaitsee Parkerilta varastamansa viitan palan olevan mystistä materiaalia, jota ei maapallolla esiinny. Selvittääkseen mistä on kyse, hän valehtelee äidilleen (Anji White) tarvitsevansa tämän huuhaahoitoja. Näiden kautta Riri pääsee nimittäin tapaamaan oikeita noitia.

Ironheart-sarjan loppupuoliskon ohjannut Angela Barnes ottaa nätisti kopin ensimmäisistä jaksoista vastanneelta Sam Baileyltä. Ote ohjaukseen jatkuu voimakkaana ja itsevarmana. Ilmassa on ehkä hitusen enemmän rentoutta, ihan vaan sen vuoksi, että katsoja on tässä vaiheessa jo saatu vakuutettua sarjan kiehtovuudesta. Mielukuvakseni jäi ajatus siitä, että Barnes antaa teoksen hengittää hitusen Baileyä enemmän. Tämä ei toki tarkoita, että sarja missään vaiheessa jäisi seisomaan paikalleen. Tahti on edelleen määrätietoinen ja reipas.

Sarjan jälkimmäisellä puoliskolla luvattu taikuuden ja teknologian yhteentörmäys pääsee kunnolla vauhtiin. Ensimmäisissä jaksoissa lähinnä vihjailtiin Hoodin taikavoimista ja tämän mystisestä tukijasta, mutta nyt neljännessä jaksossa rynnätään reippaasti mystiikan syvempään päätyyn. Ririn äiti Ronnie vie tyttönsä ystävänsä Madeleinen (Cree Summer) huuhaaseen keskittyvään karkkikauppaan, joka paljastuu todellisen taikuuden pesän kulissiksi. Kun yhtäkkiä kaupassa siirrytään toiseen ulottuvuuteen, kuvataan se Ririn ja Ronnien silmin outona asiana, mutta tavalla joka tuntuu selvästi ensimmäisten jaksojen pohjustamalta. Taikuuden esiintulo on ansaittu sarjassa.

Doctor Strange -sarjakuvista tuttu Zelma Stanton (Regan Aliyah) tekee ensiesiintymisensä MCU:ssa neljännessä jaksossa. Hän on Madeleinen tytär, jonka kerrotaan myös olevan lahjakas loitsija. Ekspositio paljastaa Madeleinen opiskelleen alunperin Doctor Strange -elokuvien kuvaamassa Kamar Taj’ssa, mutta lopettaneen tultuaan raskaaksi, voidakseen kasvattaa lapsensa Chicagossa. Suuremman MCU:n fanina herää mieleeni heti muisto huhuista siitä, että Marvel kehittelisi Strange Academy -sarjakuviin perustuvaa sarjaa, mikä Zelman esiintymisen myötä tuntuu yhä kiinnostavammalta idealta.

Riri ja Zelma ystävystyvät nopeasti. He ovat selvästi sukulaissieluja, mitä tulee omaan alaansa paneutumiseen ja holtittomaan kokeiluun. Siinä missä Madeleine yrittää pimittää vaarallista tietoa Ririltä, auttaa Zelma parhaansa mukaan selvittämään millaisia voimia Hoodin viitan takana piileekään. Ririn ja Zelman näyttelijöillä, Dominique Thornella ja Regan Aliyah’lla on saman tien toimiva, lämmin kemia mikä tekee heidän seurustelustaan ilon seurata.

Taikuuden hyväksyminen osaksi arsenaaliaan on tärkeä osa Ririn hahmonkaarta, sillä se samalla kuvastaa myös hänen matkaansa yksinäisestä sudesta lauman johtajaksi. Hän on koko sarjan ajan pitänyt lähimmäisensä pimennossa toimistaan. Luultavasti tietäen, että Hoodin kanssa liittoutuminen on ollut alusta asti huono idea. Nyt kun hän tietää olevansa jenginsä tappolistalla ja pettäneensä myös Ezekiel Stanen luottamuksen hän murtuu ja avautuu huolistaan äidilleen. Sarjan viesti on kaunis ja yhteistyöhön kannustava. Se kuvastaa selvästi sitä miten avoimuus ja luottamus lähimmäisiin toimivat avaimena voittoon. Kontrasti on selvä kun Riri kokoaa itselleen uuden tukiverkon samaan aikaan kun vallan ja raivon sokaisema Parker hylkää omansa.

Ongelma on tottakai sitten myös siinä, että lähimmäisistä on vaikea päästää irti kun sen aika koittaa. Koko sarjan ajan Ririä on vaivannut hänen parhaan ystävänsä ja isäpuolensa kuolemat. Näistä ensimmäisen, Natalien (Lyric Ross), hän onnistui tuomaan takaisin elämäänsä haarniskansa tekoälyn muodossa. Tämä tottakai on sarjan aikana tuonut esiin suuren määrän erinäisiä tunteita. Aluksi Riri itse koki A.I.-Natalien olemassaolon loukkauksena, mutta jakso jaksolta hän kiintyi tähän yhä enemmän. Oma reaktioni muistutti Natalien veljen Xavierin (Matthew Elam) reaktiota, joka niin ikään koki tämän vastenmielisenä. Ajatus siitä, että joku luo kuolleeseen ystäväänsä perustuvan tekoälyn tuntuu kierolta välimuodolta, varsinkin kun kyseessä on todellinen tekoäly, tietoinen olento joka on enemmän kuin pelkkä algoritmi. Valitettavasti tämän potentiaalista identiteettikriisiä ei sarjassa käsitellä.

Zelman ja muiden tovereidensa avulla Riri onnistuu rakentamaan isäpuolensa vanhasta autosta uuden haarniskan itselleen. Tähän myös liitettiin taikavoimia kumoamaan Hoodin voimat. Zelma varoittaa että taikuudella on kuitenkin aina hintansa. Tässä tapauksessa kyseinen hinta on tekoäly-Natalie, joka katoaa haarniskan taikavoimien valmistuttua. Tämä pakottaa Ririn kokemaan parhaan ystävänsä menetyksen uudestaan ja näyttää jälleen miten hän ei missään vaiheessa ole päässyt menetyksistään yli tai hyväksynyt niitä osana elämään kuuluvia suruja. Tämä myös ajaa hänet sarjan lopussa tehtävään radikaaliin päätökseen.

Vuosien huhut ja spekulaatiot toteutuvat kun viimeisessä jaksossa paljastuu, että Hoodin voimien ja viitan takana seisoo kuin seisookin Marvel-universumin versio Saatanasta itsestään. Muun muassa Borat- ja Brüno-hahmoistaan tunnettu Sacha Baron Cohen esittää Mephistoa. Humoristista rooleistaan kuuluisa Baron Cohen toimii erinomaisesti piruna. Hänen omalaatuinen karismansa on mehukas sekoitus huumoria, viettelystä ja uhkaa. Hahmon tunnistaa heti epäilyttäväksi, mutta samaan aikaan hänessä on hypnotismia, joka saa muut väkisinkin kuuntelemaan mitä tarjottavaa hänellä on.

Myös Riri Williams tarttuu tähän syöttiin. Viimeisessä jaksossa, Parkerin kukistettuaan, sankarimme asettuu istumaan Mephiston pöytään. Jakso on kirjoitettu varsin mielenkiintoisella tavalla, jossa ei koko ajan ole selvää mikä on totta ja mikä ei. Ririllä on nyt voimakas turvaverkko ja todiste siitä, että hänellä on resursseja pukunsa rakentamiseen.. Aluksi vahvatahtoinen Riri näyttääkin kykenevänsä vastustamaan Mephiston houkutuksia. Mitäpä piru hänelle enää voisi tarjota. Menneisyys on jo kirjoitettu. Mikä on tapahtunut on tapahtunut.

Pirun oveluus kuitenkin pääsee yllättämään jopa katsojan. Tämä myötäileekin Ririn puheita. Mutta Mephisto meneekin syvemmälle menetyksen tuskaan. Hän puhuu hyvin vakuuttavasti siitä miten kuoleman jättämä aukko ei tule koskaan täyttymään. Siihen voi tottua, mutta se koventaa sielua. Ja kun Riri tajuaa, että Mephisto ei voi vain palauttaa tekoälyn-Natalieta, vaan sen aidon ja alkuperäisen kuolleen Natalien, on tämä yhtäkkiä myyty. Järkytyksekseni sarjan viimeinen kohtaus ennen lopputekstejä paljastaa Ririn tarttuneen syöttiin ja syleilevän eloon palannutta ystäväänsä.

Marvel voi selvästikin nykyään tehdä mitä ikinä haluaa. Vielä muutama vuosi sitten Mephiston tai Kuolema-hahmon esitteleminen olisi tuntunut aivan absurdilta. Projekti projektilta Marvel on kuitenkin lisännyt MCU:n mystiikkaa ja kun Kuolema nähtiin viime vuoden loistavassa Agatha All Along -sarjassa, lienee vain ollut ajan kysymys milloin Mephisto tätä seuraisi. Mutta sitä en millään osannut odottaa, että sarjan protagonisti, sankari, tekisi sopimuksen paholaisen kanssa. Tässä on paljon sulateltavaa.

Toisaalta se inhimillistää Ririä hyvin paljon. On tärkeää että hahmot eivät ole täydellisiä ja että he tekevät virheitä. Aivan kuten Ririn edeltäjä, Iron Man Tony Stark, on Ririkin hyvin ongelmallinen tapaus. En myöskään voi olla ajattelematta sitä miten suuren vaikutuksen näyttelijä Chadwick Bosemanin kuolema teki sarjan tuottajiin kuuluvaan Ryan Coogleriin. Ajatus siitä että hän tekisi pirun kanssa sopimuksen saadakseen ystävänsä takaisin varmasti painaa hänenkin mieltään. En toisaalta tiedä miten paljon Cooglerilla oli sarjan teossa valtaa. Kyseessä on kuitenkin Chinaka Hodgen luoma ja johtama sarja.

Sopimus paholaisen kanssa toisaalta on myös todella suuri rike, vaikka se onkin ymmärrettävä. En voi kieltää etteikö se olisi herättänyt minussa myös epämukavuutta, aivan kuten herätti kolmannen jakson loppukin, jossa Riri jätti Johnin kuolemaan. Näiden päätösten vaarana on se, että katsoja alkaa kääntyä Ririä vastaan. Samaan aikaan mietin tosin sitäkin, onko kyse ehkä kuitenkin jostain sisäistetystä seksismistä tai rasismista, jossa en salli samaa haavoittuvaisuutta ja viallisuutta mustassa naisessa, mitä sallisin valkoisessa mieshahmossa. En osaa sanoa.

Toisaalta tämän myötä mieleeni tulee myös netissä usein kohtaamani puhe siitä, miten fiktiossa mustien ihmisten ei usein anneta voittaa. Heidän tarinansa kuvataan usein valtaa pitävien valkoisten toimesta traagisina onnettomuuksina. Ja kun Natalien hahmon kuoleman takana on jotain niin todellista kuin katuammuskelu, mietin myös sitä, olisiko tämä kommentti Yhdysvaltojen tilannetta kohtaan. Kun valtio ei suostu tekemään mitään köyhyydelle ja sen myötä rikollisuudelle, joutuvat ihmiset turvautumaan radikaalimpiin keinoihin selvitäkseen. Mikäli valtio ei tee työtään niin miksi ihminen ei pyytäisi apua suuremmalta voimalta.

Tulevaisuuden kannalta tässä on myös valtavasti potentiaalia. Muista MCU:n nuorista hahmoista muutama muukin on taikamaailmaan sidoksissa. Aiemmin mainitussa Agatha All Alongissa nähtiin velho Billy Kaplan, joka myös sarjakuvien Wiccanina tunnetaan. Doctor Strange in the Multiverse of Madness vei America Chavez -hahmon opiskelemaan taikuutta Kamar Tajiin. Kun kaikki fanit olettavat tulevaisuuden tuovan mukanaan nuoret sankarit yhdistävän Young Avengers tai Champions-tiimin sarjan tai elokuvan muodossa, toimii Ironheartin loppu hyvänä pohjustuksena sellaiselle. Kenties nämä nuoret sankarit lyövätkin hynttyynsä yhteen nimenomaan voittaakseen Mephiston. Ririn mahdollinen voitto itse pirusta olisi myös varmasti todella voimauttava kokemus katsojille.

Kuten oli nähtävissä hyvin kaukaa, Ezekiel Staneksi paljastunut Joe McGillycuddy joutuu ongelmiin kun Riri jätti tämän teknologiaa rikospaikalle. Luonnollisesti tämä katkeroittaa neuroottisen miehen, joka pelkää päätyvänsä seuraamaan Iron Manin murhaa yrittäneen isänsä jalanjälkiä. Chinaka Hodge tiimeineen sitoo tämän tarinan Hoodin tarinaan, laittamalla jälkimmäisen auttamaan Zekeksi kutsutun Stanen ulos vankilasta. Zeke saa myös Hoodin jengin avulla päivitettyä itsensä vaaralliseksi kyborgiksi. Tottakai tähän liittyy myös twisti siitä, että muokattu Zeke on pakotettu seuraamaan Hoodin komentoja.

Tarina on näiltä osin varsin yllätyksetön. Hahmojen välinen suhde oli nähtävissä hyvin kaukaa selkeän pohjustuksen takia. Mutta kuten ensimmäisten jaksojen arviossa sanon, on liian selkeäkin pohjustus aina parempi kuin kokonaan tyhjästä nyhjäistyt käänteet. Hoodin kannalta tämä myös kuvaa hienosti hänen vajoamistaan yhä syvemmälle omaan katkeruuteensa ja vainoharhaisuuteensa, kun lopulta hänen ainoa toverinsa on väkisin mukaan vedetty kyborgi ja kaikki hänen todelliset toverinsa ovat hänet hylänneet.

Zekeä ja Parkeria yhdistää myös isäongelmat. Zeken isä on tosiaan ensimmäisen Iron Man -elokuvan pääkonna Obadiah Stane, jonka kuolema lavastettiin onnettomuudeksi, ja jonka rikokset pimitettiin suurelta yleisöltä. Näin koko maailma pitää Zeken isää traagisesti menehtyneenä hyväntekijänä ja vain tämä itse tietää totuuden. Parker taas paljastuu ökyrikkaan isänsä hylkäämäksi lapseksi, joka kasvoi yksin kaduilla äitinsä menetettyään. Koko hänen matkansa on lähtenyt liikkeelle tästä traumasta ja suunnitelman viimeinen vaihe on koko ajan ollut isältä omaisuuden pois kiristäminen. Tätä on vaikea olla näkemättä oikeutettuna kostona. En ainakaan itse paljoa alhaisempaa tekoa kuin oman lapsen hylkääminen.

Zeke ja Parker siis ovat kuin ovatkin malliesimerkkejä MCU-pahiksista joiden motiivit ovat ymmärrettäviä, jopa oikeutettuja, mutta tekotapat muodostuvat ongelmiksi. He molemmat uhkaavat viattomia sivullisia kostoretkillään. Tämä on mielestäni edelleen ihan hyvä tapa luoda konnia, mutta kieltämättä vaihtelua tähän alkaisin jo kaivata. Varsinkaan kun en ole sata varma miten näiden kohtaaminen auttoi Ririä siirtymään eteenpäin omalla hahmokaarellaan. Vaikka hänen tarinansa toki peilaakin Parkeria kun hän itse saa ympärilleen turvapiirin, siinä missä Parker omansa menettää.

Sitä arvostan Zeken ja Parkerin tarinoissa, että molemmat jäävät sarjan lopussa vielä eloon. Zeke tulee Ririn pelastamaksi Parkerin ohjauksesta, mutta sanoo ettei tämä todellakaan riitä tasaamaan tilejä. Mikä on ihan reilua, Ririn moka aiheutti Zekelle valtavat ongelmat. Parker taas menettää viittansa ja päätyy totaalisesti nöyryytetyksi. Mephistolta saatu taikaviitta omaa addiktoivia ominaisuuksia, jonka vuoksi Parker kärsii fyysisiä oireita ja päätyy surulliseksi maassa makaavaksi möykyksi. Lopputekstien jälkeen näemme hänet kuitenkin Zelman kaupassa kyselemässä todellisten taikavoimien perään. Ja mikä mielenkiintoisinta, Zelma ei tiedä tämän olevan sama mies joka uhkasi hänen uutta ystäväänsä. Näin ollen Parker lienee saamassa uusia voimia tulevaisuudessa, joilla käydä Ririä vastaan.

Ironheart-sarjan jälkimmäinen puolisko on erinomainen. Ohjaaja Angela Barnes jatkaa edeltäjänsä työtä yhtä vahvalla ja määrätietoisella otteella. Showrunner Chinaka Hodge tiimeineen avaa hahmojen taustoja ja tuo taikuuden ja teknologian liiton sarjaan kiehtovalla tavalla. Lopussa tavattava Mephiston hahmo toimii erinomaisesti ja vie päähenkilön tarinan todella mielenkiintoiseen paikkaan. Sarjan jälkeen jää himo nähdä näitä hahmoja lisää, mikä tässä tapauksessa on ehdottomasti onnistumisen merkki.

Mitä sinä pidit näistä jaksoista tai tästä lopetuksesta? Entä mitä tunteita Mephisto herätti sinussa? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!