Kuvakarju-arvostelu: Super Mario Bros. (1993)

Super Mario Bros. 1993 Ohjannut: Rocky Morton ja Annabel Jankel Kirjoittanut: Parker Bennett, Terry Runté ja Ed Solomon Super Mario -hahmon loi Shigeru Miyamoto

Välttelin todella pitkään vuoden 1993 Super Mario Bros. -elokuvan katsomista. Elokuvalla on Super Mario -pelien ystävien keskuudessa todella kehno maine, jotkut jopa puhuvat pyhäin häväistyksestä. Eivätkä sitä paljoa muutkaan kehuneet. Kun minulle alkoi kuitenkin ikää ja viisautta kertyä, aloin tajuta, että elokuva-adaptaatioiden ei tarvitse olla uskollisia adaptaatioita vaan hyviä omilla ehdoillaan. Samalla myös kiinnitin huomioni ysärin Mario-elokuvan faneihin, jotka arvostivat elokuvan absoluuttista, kokaiinin täytteistä sekopäisyyttä. Joten varasin elokuvan kirjastosta ja pistin sen vihdoin pyörimään. Ja tottahan se on, että kyseessä on aivan hulvaton elokuva.

Elokuvan mukaan 65 miljoonaa vuotta sitten Maapallolle pudonnut meteoriitti ei vain tuhonnut dinosauruksia, vaan hajaannutti planeetan elämän kahteen rinnakkaiseen todellisuuteen. Meidän maailmaamme johtivat nisäkkäät, kun taas toisessa maailmassa liskoista kehittyi Maata johtava kansa. Elokuvan tarina alkaa 90-luvun Brooklynissa, jossa portti kahden maailman välillä on avautunut. Paha presidentti Koopa (Dennis Hopper) lähettää alaisensa portin läpi etsimään vuosia sitten kadonnutta prinsessa Daisya (Samantha Mathis), jolla on mukanaan meteoriitin pala, jonka avulla kaksi ulottuvuutta voidaan yhdistää. Koopan tavoite on tämän yhdistyneen maailman valloittaminen, sillä liskojen maailma on lähes kokonaan autiomaan peittämä, dystooppinen painajainen. Koopa ei kuitenkaan osaa arvata sitä, että Daisy saa avukseen kaksi New Yorkin epäonnisinta putkimiestä: Marion (Bob Hoskins) ja Luigin (John Leguizamo).

En voi sanoa olevani asiantuntija mitä tulee 90-luvun elokuviin, mutta Super Mario Bros. tuntuu selvältä jatkumolta vuoden 1989 Batman-elokuvan aloittamalle trendille ja näin ehdalta ysärileffalta. Super Mario -pelien karkkimaisen kirkkaat värit on vaihdettu synkkään alakulttuurien henkeä hehkuvaan maailmaan, sekä iloinen Sienivaltakunta dystooppisen savuiseen ja likaiseen Dinohattaniin. 

New Yorkin kaduilta sankarimme päätyvät maailmaan jossa dinosaurusten jälkeläiset ovat tuhlanneet Maan luonnonvarat loppuun ja elävät nyt pienellä jäljelle jääneellä kaistaleella kaupunkia. Jokainen kadulla kulkeva hyypiö vaikuttaa jonkinlaisen erikoisen alakulttuurin edustajalta tai jonkun elokuvantekijätiimiin kuuluneen perverssin käsityksestä fetissi-puvustuksesta. Iloisten Mario Kart -kaarojen sijaan poliisit kurvaavat kaduilla huvipuistojen törmäilyautoja etäisesti muistuttavilla tankeilla, joilla ei ole kunnollisia jarruja. Mielensä avoimena pitävälle katsojalle tämä kaikki on vain mahtavaa hupia. Mielikuvitus ja hävyttömyys ovat tuntuneet olleen huipussan kun ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel ovat tätä teosta lähteneet luomaan.

Mario-peleistä on hauska bongata tuttuja elementtejä, jotka on nyt venytetty aivan uusiin sfääreihin. Toad ei ole enää prinsessa Peachin assistentti vaan kapinalauluja hoilaava katusoittaja. Goombat tai pikku-kuukuset eivät ole kirottuja käveleviä sieniä vaan Dinohattanin asukkaita, jotka on antievoluutioaseella muutettu kummiksi liskomiehiksi. Pelien supervoimia lahjoittavia sieniä kuvastaa taas Dinohattanin entinen kuningas, joka on muutettu valtavaksi sienirihmastoksi, joka auttaa sankareita näitä matkalla presidentti Koopaa vastaan. Pelihulluja nämä muutokset voivat, tirsk, loukata, mutta itse koin ne äärimmäisen hupaisina ja mielikuvituksekkaina adaptaatioina.

Mikäli silmiään siristää voi katsoja nähdä Super Mario Bros.’n tarinassa viestin maailmamme resurssien vähyydestä ja ilmastokriisin aiheuttamasta katastrofista. Dinohattanin voi nähdä varoituksena siitä miten käy kun kansa antaa valtaa pitävien fasistien saastuttaa planeettaamme mielin määrin ja ahneudessaan pilata sen. Käytännössä teksti ei juurikaan kannusta tällaisia tulkintoja tekemään. Elokuva on syvyydessään lastenaltaan luokkaa, eikä sen tekijöitä tunnu kiinnostavan muu kuin hauskan pitäminen saamillaan resursseilla. Ja tämä on täysin okei, sillä teoksellaan he kutsuvat myös katsojan mukaan tälle päättömälle matkalleen.

Mario ja Luigi ovat elokuvassa newyorkilaisia putkimiehiä, kuten taitavat olla useammassa muussakin kaanonissa. He puhuvat toisistaan veljinä, joskin dialogi tarkentaa Luigin olevan todellisuudessa paljon isoveljeään nuorempi ja tämän adoptoima ja kasvattama. Hupaisan repliikin mukaan Mario on hänen veljensä, setänsä, äitinsä, isänsä ja kummin kaimansa. Sukupolvien tuoma ero kuitenkin piristää kaksikon suhdetta antaen heille molemmille jotain mitä tuoda mukanaan pöydälle. Luigi on epävarmempi naisten kanssa ja haaveilee suuremmasta maailmasta, Mario taas onnellisessa parisuhteeessa ja kohtalaisen tyytyväinen elämäänsä. Heikosti kirjoitettu hahmonkaari yrittää väittää että Marion tapauksessa kyse olisi oppimisesta mahdottomaan uskomisesta. Mutta kun ruudulla käsketään “uskomaan sieneen”, on katsojan mahdotonta olla vihainen tälle päättömyydelle.

Veljesten roolit tekevät Bob Hoskins ja John Leguizamo. Molemmat sopivat heille kirjoitettuihin rooleihin varsin hyvin. Erityisesti Hoskins tuntuu paikoitellen huvittavalta kyynisyydellään, kuin hän itse omana itsenään ihmettelisi mihin hittoon hän on urallaan päätynyt. Leguizamolla on sopivaa nuoren kundin energiaa mitä rooli vaatii, sekä herttaista intoa, mikä kanavoi Super Marion lapsenomaista maailmaa. Minkäänlaisista syvällisistä performansseista ei ole kyse, mutta Hoskinsin ja Leguizamon kanssa on lysti viettää elokuvan keston verran aikaa.

Presidentti Koopana nähdään Dennis Hopper, joka parhaimmillaan on ratkiriemukkaan mehukas tyrannosauruksen verenperimän omaavana kapitalistina. Hänen performanssissaan huomasin eniten säröjä, mutta ne eivät riittäneet pilaamaan kokonaisuutta.

Peleistä Marion lemmittynä tunnettu Prinsessa Peach loistaa poissaolollaan ja sen sijaan hänen paikallaan tavataan enemmän Luigin kumppanina ajateltu Prinsessa Daisy. Tämä tottakai jotta elokuvaan saadaan kevyt, romanttinen sivujuoni nuorille hahmoille. Daisyn roolin tekevä Samantha Mathis ottaa työnsä ehkä turhankin tosissaan, ilman minkäänlaista pilkettä silmäkulmassa. Mutta pitää kyllä nostaa hattua, että näyttelijä pystyy pitämään pokan esitellessään valtavan katosta roikkuvan sienirihmadildon isänään.

Muista näyttelijöistä nostan vielä esiin Fiona Shawn Lenana ja Francesca P. Robertsin Big Berthan. Lena on kokonaan originaali hahmo elokalle. Koopan apulaisena toimiva niin ikään valtaa himoitseva hahmo on kirjoitettu varsin epävakaasti, mutta Shaw ottaaa ilon irti tilaisuudesta revitellä kunnolla. Hän maistelee innolla jokaista saamaan repliikkiä ja tuntuu adaptoituvan jokaiseen käsikirjoituksen käänteeseen antaamuksella. Hahmon loppu on myös yksi elokuvan hupaisimmista tempuista. 

Robertsin Big Bertha taas tuntuu potentiaaliselta, huonosti kuluneelta läskivitsiltä, mutta lopulta onnistuu olemaan varsin ilahduttava lisä elokuvaan. Punaiseen nahkaan puettu hahmo on aluksi uhkaava köriläs, mutta tulee sitten Marion viettelemäksi tanssin voimalla. Roberts esittää erityisesti hahmon ihastuksen lopussa niin ihanan vilpittömästi, etten voinut olla ihastumatta tämän performanssiin. Ja pitäähän sitäkin arvostaa, että elokuvan tekijät tunnistavat Super Marion superseksikkyyden.

Elokuvan tahti on sopivan rivakka ja tunnelma kieliposkessa tehdyn railakka. Tuntuu kuin koko teos olisi nimenomaan tehty niitä omaa pientä koloaan ja yhteisöjään etsiviä kummajaisia varten. Se ei tunnu lastenelokuvalta synkän kuvastonsa ja paikoitellen yllättävänkin väkivaltaisen toimintansa takia, mutta samaan aikaan siinä ei ole tippaakaan minkäänlaista kypsyyttä. Tämä dissonanssi tekee helposti ymmärrettäväksi sen, minkä takia elokuva ei ollut ilmestyessään menestys ja tuli sekä suuren yleisön, että kriitikoiden pannaamaksi. Mutta kuten kriitikko Witney Seibold sanoo, kulttuuri syntyy kun roskaan lisätään aikaa ja näin ollen tänä päivänä elokuva on täyttä kultaa omalle yleisölleen.

Super Mario Bros. on erinomainen esimerkki siitä miten taiteilijan vapaus käyttää olemassa olevaa materiaalia voi johtaa johonkin aivan omanlaiseensa teokseen. Kyseessä on omaperäinen ja häikäilemätön toimintakomedia, jonka seurassa mielikuvitus ottaa vallan ja maailman murheet katoavat tiehensä. Elokuva on kieliposkessa tehty valtava käytännön pila, jonka olemassa olosta voi koko maailma olla kiitollinen. Toivoisin että vielä tänä päivänä elokuvantekijöillä olisi rohkeutta tehdä näin radikaaleja valintoja adaptoidesssaan valmista lähdemateriaalia. Kolmesta Super Mario -elokuvasta tämä on helposti paras.

Mitä sinä pidät Super Mario Bros. -elokuvasta? Osaatko katsoa sitä omana teoksenaan vai estääkö videopelihulluus nauttimasta sen meiningistä? Mitkä ovat suosikki Mario-pelejäsi? Mistä videopeleistä haluaisit tehtävän elokuvia? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!