Kuvakarju-arvostelu: Superman (2025, Sisältää SPOILEREITA)

Superman 2025 Ohjannut ja kirjoittanut: James Gunn Superman-hahmon loivat Jerry Siegel ja Joe Shuster

Tunteistani Teräsmiehen hahmoa kohtaan kerroinkin jo Superman: Alkuperä -sarjakuva-albumia arvostellessani. Rakastan hahmon puhdasta halua tehdä hyvää ja positiivista maskuliinisuutta. Ja kun kuulin ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja James Gunnin ja tämän kollegan Peter Safranin tulleen palkatuksi uuden DC Studion johtoon ja työstävän uutta Superman-elokuvaa, olin aivan täpinöissäni. Gunn on Guardians of the Galaxy -elokuvillaan ja DC-sarjakuviin perustuvilla projekteillaan osoittanut osaavansa kertoa todella tunteikkaita ja humorististia elokuvia, jotka kuitenkin tyydyttävät myös isoina toimintaspektaakkeleina. Ja vaikka hän onkin enemmän erikoistunut monimutkaisiin antisankareihin, oli luotto hänen kykyynsä tuoda Superman jälleen valkokankaalle erittäin vahva. Syystäkin. James Gunnin Superman osoittautui lähes täydelliseksi supersankarielokuvaksi.

Elokuvan tarina sijoittuu maailmaan jossa supervoimaiset yksilöt, eli metaihmiset, ovat olleet osa yhteiskuntaa jo 300 vuotta. On kulunut 30 vuotta siitä kun Kal-El -niminen lapsi (David Corenswet) saapui maahan ja 3 vuotta siitä kun hän aloitti toimintansa Superman-nimisenä ylivoimaisena sankarina. Kolme viikkoa sitten hän esti Boravian valtiota hyökkäämästä heikompaan naapuriinsa Jarhanpuriin. Kolme minuuttia sitten Superman taas koki ensimmäisen tappionsa boravialaista vihollista vastaan. Tästä alkaa seikkailu, jonka aikana Superman pyrkii todistamaan maailmalle olevansa paikalla ihmiskuntaa auttaakseen. Siviilissä hänen, Clark Kentin, suhde journalisti Lois Laneen (Rachel Brosnahan) rakoilee. Boravian ja Jarhanpurin välit kiristyvät kiristymistään, miljardööri Lex Luthorin (Nicholas Hoult) heittäessä bensaa liekkeihin. Tälle kun on kasvanut pakkomielle Supermanin tuhoamisesta.

Itselleni tärkeintä Supermanissa on itse Teräsmiehen, alias Clark Kentin, hahmo. Parhaimmillaan kyseessä on ihastuttavan optimistinen ja parempaan inspiroiva sankari, jonka rakkaus ihmiskuntaa ja koko maapallon elämää kohtaan saa sydämeen lämpimän tunteen. Tässä James Gunn on onnistunut erinomaisesti. Heti elokuvan alussa nähdään ylivoimaisena pidetty Superman makaamassa lumella henkihieverissä. Saatuaan voimansa takaisin hän ryntää saman tien takaisin taisteluun, sillä tietää ihmishenkien olevan vaarassa. Katsojille tehdään nopeasti selväksi missä tämän miehen prioriteetit ovat, eikä Gunn anna katsojan unohtaa tätä hetkeksikään. Koko elokuva on täynnä hetkiä, joissa Clark niin kertoo kuin näyttääkin miten suuressa arvossa hän pitää kaikkia elämiä. Loisin haastatellessa Clark suorastaan huutaa miten ihmisiä olisi kuollut mikäli hän ei olisi puuttunut tulenarkaan poliittiseen tilanteeseen. Taistelussa suurta hirviötä kohtaan häntä hidastaa huoli siitä miten voittaa hirviö surmaamatta tätä ja hänet nähdään jatkuvasti viemässä ihmisiä ja muita eläimiä pois vaaran alta. Yksikään elämä ei ole Teräsmiehelle liian pieni tai paha pelastettavaksi.

Roolin tekevä David Corenswet on täydellinen Supermanina. Hän kantaa hahmon kaikki osapuolet todella vaikuttavalla, lämpimällä voimalla. Hänen Teräsmiehensä on ystävällinen ja itsevarma, pilke silmäkulmassa kaikkia avustava ilmiö. Laitettuaan viittansa syrjään ja rentoutuessaan Corenswet maalaa Clark Kentistä miellyttävän ja herkän kuvan. Corenswet on hienosti ymmärtänyt hahmon monimuotoisuuden ja sen kuinka sekä taivaalla lentävä sankari, että sanomalehdessä työskentelevä lehtimies ovat hahmoja, jotka Smallvillen-kunnassa kasvanut Clark pukee ylleen lähimmäistensä ja itsensä avuksi. Corenswetin performanssi on yhtä vilpitön ja optimistinen kuin hänen hahmonsakin, eikä värähdä tästä hetkeksikään. Jo yhden elokuvan perusteella tekee mieli asettaa Corenswet Christopher Reeven ja Tyler Hoechlinin rinnalle parhaimpana Teräsmiehen näyttelijänä.

Teräsmiestä usein kritisoidaan liian voimakkaana ja vaikeasti samaistuttavana hahmona. Itse en voisi olla enempää eri mieltä asiasta. Gunn osaa hienosti kuvata hahmon inhimillisenä ja herkkänä. Halu auttaa lähimmäisiään on jotain niin perustavanlaatuisesti inhimillistä, että en keksi paljoa samaistuttavampaa aspektia mitä tulee fiktiiviseen hahmoon. Tuska siitä ettei kaikkia ole kuitenkaan mahdollista auttaa on käsinkosketeltava elokuvan protagonistissa. Hänen inhimillisyytensä tulee myös hienosti esiin tavassa jolla hän kommunikoi muiden kanssa ja siinä mistä hän inspiraationsa tehdä parempaa vetää. Ensimmäistä kuvastaa hienosti hänen riitansa Loisin kanssa, jossa ilmenee että Clark on hyvin turhautunut saamaansa kritiikkiin ja siihen sekoitettuun perusteettomaan solvaamiseen.

Jälkimmäinen on yksi elokuvan mielenkiintoisimpia pointteja ja muutoksia Superman-kaanoniin. Elokuvan alussa, ollessaan Yksinäisyyden linnakkeen kryptonilaisten robottien hoidettavana, Clark kuuntelee biologisten vanhempiensa lähettämää viestiä rauhoittuakseen. Viesti on osittain hajonnut matkalla avaruudesta maahan. Siinä kuitenkin tulee ilmi Krypton-planeetan tuho ja Clarkin osa planeetan viimeisenä selviytyjänä. Viesti myös kannustaa häntä tekemään hyvää uudella kotiplaneetallaan. Itse olen kuitenkin aina kokenut, että Teräsmiehen todellinen hyvyys tulee nimenomaan ihmisiltä ja Maapallolta. Ennen kaikkea kansaslaisilta farmareilta, jotka hänet adoptoivat ja kasvattivat. Tämän takia aluksi minut pysäytti elokuvan alussa esitelty kuvaus siitä miten Teräsmies painottaa biologisten vanhempiensa viestiin inspiraationsa lähteenä. James Gunn on onneksi kuitenkin ovelampi kuin osasin odottaa.

Elokuvan suuressa käänteessä paha Lex Luthor pääsee käsiksi kryptonilaisten viestiin ja onnistuu sekä korjaamaan sen vaurioituneen osan, että kääntämään sen englanniksi. Ja viestin jälkimmäinen puolisko osoittautuikin aivan hirvittäväksi. Jor-El (Bradley Cooper) ja Lara Lor-Van (Angela Sarafyan) lähettivätkin poikansa Maapallolle, jotta tämä voisi valloittaa planeetan ja tehdä tästä uuden Kryptonin. He jopa kannustavat tätä ottamaan useita vaimoja ja lisääntymään mahdollisimman paljon. Viesti on absurdi ja inhottava, jopa siinä määrin, että sitä katsojanakin kyseenalaistaa viimeiseen asti, siitä huolimatta, että kaikki elokuvassa motiiveistaan huolimatta varmistavat sen aidoksi. 

Tarinassa tämä viesti tottakai saa Maan ihmiset kääntymään Supermania vastaan ja antavat näin Luthorille tekosyyn vangita ja surmata tämän. Clarkille itselleen tämä teettää valtavan identiteettikriisin. Hän on pitkään ajatellut olevansa Maassa auttaakseen ihmisiä ja nyt hänen kerrotaan olevan väkivaltainen ja perverssi valloittaja. Tässä hänen todelliset vanhempansa, Jonathan (Pruitt Taylor Vince) ja Martha Kent (Neva Howell), pääsevät oikeuksiinsa. He eivät hetkeksikään epäile kasvattamansa pojan motiiveja. Erityisesti Jonathanin ja Clarkin välinen keskustelu herkistää katsojaa todella voimakkaasti. Isä muistuttaa poikaansa siitä, että vanhemmat vain antavat työkalut lapsilleen, joilla nämä sitten itse tekevät omat virheensä. Tämän jälkeen ihminen määrittää itse itsensä teoillaan ja valinnoillaan. Ja kun pisteenä iin päälle Jonathan sanoo olevansa mahdottoman ylpeä Clarkista, tuntuu se katsojalta samalta kuin olisi kuullut itse tämän omalta isältään.

Näin ollen James Gunn on käsikirjoituksellaan päässyt nimenomaan siihen ytimeen mitä itsekin Teräsmiehessä rakastan. Hän on hyvä ihminen kasvatuksensa ja omien valintojensa ansiosta, eikä sen takia, että hänen biologiset vanhempansa olivat mahdollisesti kehittyneempää rotua. Teräsmies on kuvaus ihmisen loputtomasta potentiaalista tehdä hyvää lähimmäisilleen, mikä inspiroi itseänikin tekemään jatkossa paremmin.

Ihastuksestani huolimatta on myös pakko ottaa esiin pimeämpi puoli liittyen mahdollisiin tulkintoihin kryptonilaisten todellisesta viestistä. Kaverinikin vitsaili näytöksen jälkeen miten “tottakai ne maahanmuuttajat lähettävät tänne valloittajan, joka soluttautuu joukkoomme.” En voi kieltää etteikö tällainenkin tulkinta olisi mahdollinen mitä tulee Gunnin elokuvaan. Kuitenkin tieto James Gunnin omista arvoista ja historiasta muiden teosten ja tekojen suhteen auttaa itseäni näkemään elokuvan viestin suotuisassa valossa. On totta että kryptonilaisten viesti voidaan nähdä oikeutuksena Luthorin ja muiden elokuvan antagonistien muukalaisvihalle. Kuitenkin Clark Kent itse näyttää ettei tälle ole perusteita. Superman-elokuvan ääneen todettu pointti on nimenomaan siinä, että yksilöt itse päättävät ketä heistä tulee. Ja elokuvan kuvaus Maapallon ihmisistäkin on tarpeeksi monipuolinen tehdäkseen tyhjäksi mahdolliset rasistiset luennat. Eikä sekään vaikeuta asiaa, että valkoisiin puetut kryptonilaiset puheineen antavat itsestään kuvan paljon enemmän valkoisen ylivallan kannattajina, kuin minkäänlaisena allegoriana todellisille marginalisoidussa asemassa oleville vierasmaalaisille.

Superman on tottakai muutenkin äärimmäisen poliittinen elokuva. Tarinassa fiktiivinen Yhdysvaltojen liittolainen, Boravian valtio, pyrkii valloittamaan pahamaineisemman Jarhanpurin maan. Visuaalisesti Gunn maalaa Boravian selvästi enemmän länsimaisena, tai ehkä venäläisenä, kun taas Jarhanpur selvästi muistuttaa enemmän lähi-idän maita. Gunn on sanonut kirjoittaneensa käsikirjoituksensa ennen kuin Israelin ja Palestiinan sota eskaloitui vuonna 2023, mutta katsojat ympäri maailman eivät pysty olemaan näkemättä yhtäläisyyksiä. Lännen tukema valtio pyrkii tuhoamaan heikommassa asemassa olevan valtion kansanmurhan keinoin, hyötyäkseen tästä taloudellisesti. Konfliktin todellisuus on saanut niin Palestiinan, kuin Israelinkin tukijat näkemään itsensä järjestyksessä Jahranpurin ja Boravian asemissa. Ja samaan tapaan kuvaa tilanne hyvin myös Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Pointti on että vahvempi valtio on hyökännyt heikomman kimppuun maailman katsoessa vierestä ja väitellen siitä onko kyseessä miten vakavasta asiasta, samalla kun lapsia joukkomurhataan.

Siinä missä kilpailijansa Marvelin tarinat sijoittuvat todelliseen maailmaan, on DC:n universumi aina ollut fantastisempi, täynnä fiktiivisiä valtioita ja kaupunkeja. Gunn valjastaa tämän oman elokuvauniversuminsa voimavaraksi. Kun hänen ei tarvitse murehtia maailmansa status quon aisoissa pitämisestä, pystyy hän tekemään radikaalimpia kommentteja tarinoillaan. Gunn laittaakin Supermanin suoraa ottamaan puolen Boravian ja Jahranpurin välisessä konfliktissa. Superman näkee selvästi Jahranpurin olevan historiansa ongelmallisuudesta huolimatta tilanteen uhri ja asettuu tiukasti Boraviaa vastaan. Ja koska kyse on fiktiivistä valtioista, pystyy Gunn huoletta tarinansa lopussa ratkaisemaan hyökkäyssodan altavastaajan puolesta. Superman pyytää ystävänsä apuun, jotka päihittävät Boravian sotavoimat ja heittävät näitä johtavan diktaattorin kuolemaansa. Superman todellakin sanoo “vapaus Palestiinalle ja Ukrainalle, ja kaikille sorretuille kansoille.”

Maailmanpolitiikan lisäksi Superman-elokuva muistaa myös pitää jalkansa maassa. Siitäkin huolimatta että hahmot lentävät hyvin paljon. Ytimessä on Clarkin aiemmin mainittu inhimillisyys, mutta myös tämän suhteet muihin hahmoihin. James Gunn maalaa upean version optimisten Clark Kentin ja kyynisen Lois Lanen parisuhteesta. Elokuvan alussa nämä ovat tapailleet salaa muutaman kuukauden. Merkkejä vuoden 78-elokuvan jännitteistä on nähtävillä, kun kaksi hyvin erilaisista maailmoista tulevat rakastavaisen kohtaavat. Kaksikon ongelmat on kuvattu todella hienosti ja ennen kaikkea se miten he keskustelevat niistä toimii erinomaisesti. Aluksi he riitelevät ja ehkä sanovat asioita mitä eivät tarkoita, mutta eivät missään vaiheessa ylitä myrkyllisyyden rajaa. Ja sitten he oikeasti keskustelevat riidastaan ja lähtökohdistaan. 

Rakastin yksityiskohtaa siitä miten Lois on nuoruudessaan ollut todellinen punkkari, kun taas Clark on tykännyt valtavirtaa edustavasta hitusen punk-estetiikkaa omineista bändeistä. Tämä yksityiskohta kuitenkin kertoo yllättävän paljon näistä ihmisinä ja siitä mistä heidän uskonsa maailmaan kumpuavat. Ja Clarkin pointti siitä, että ehkä todellista punk-rockia onkin uskoa ja luottaa ihmisiin lämmitti sydäntäni todella paljon. Vaikka on toki selvää, että 200 miljoonan dollarin studioelokuva ei koskaan pystyisi missään todellisuudessa määrittämään sitä mikä on tai ei ole punkkia.

Lois on myös elokuvassa hyvin epävarma suhteestaan Clarkia kohtaana. Aivan kuten ‘78-elokuvassakin hän ei ole vakuuttunut siitä, että Clark on todellisuudessa niin hyvä ja aito kuin esittää. Hänen kyynisyytensä puskee väkisinkin esiin, mikä kenties sai hänet haastattelussa iskemään Supermania tarkoittamaansa kovempaa. Mikä toki tekee hänestä mainion journalistin, mutta ei välttämättä täydellistä kumppania. Onkin sitten todella ilahduttavaa nähdä miten pikkuhiljaa Lois tajuaa miehen olevan tosissaan kun tämä esimerkiksi sanoo menevänsä etsimään Luthorin kaappaamaa koiraa, sillä tämä on yksin ja tarvitsee apua. Ja lopuksi Loisin vakuuttaa näky tajuttomasta Clarkista tämän vanhempien syleilyssä miehen lapsuuden kodissa vilpittömien fanijulisteiden ympäröimänä. Lois tajuaa että kyseessä on kuin onkin sellainen aito ja hyvä mies jonka olemassaolo tuntuu joka päivä enemmän ja enemmän fiktiiviseltä. Hitto, itsekin rakastuisin siinä kohtaa Clark Kentiin.

Vuosi on kuitenkin 2025, eikä Lois Lane todellakaan ole pelkkä Supermanin pelastamista tarvitseva tyttöystävä. Itseasiassa hän ei elokuvassa tule kertaakaan tämän pelastamaksi vaan päinvastoin auttaa Supermania pääsemään tasku-universumista pakoon ja paljastaa yhdessä kollegoidensa kanssa Lex Luthorin valtavan petoksen. Lois Lane kuvataan itsenäisenä ja oman elämänsä omaavana naisena, vaikka pääpaino elokuvassa onkin yhdessä mainiossa miehessä. Loisin takana tuntuu olevan paljon historiaa, joka on muokannut hänet katsojien eteen saapuneeksi hahmoksi. Hän on rakastava ja päättäväinen, mutta myös kyyninen ja vihainen. Kyseessä on elokuvan kestoon nähden vaikuttavan monipuolinen hahmo, joka voisi hyvin johtaa ihan omaa elokuvaansa tai sarjaansa.

Lois Lanen roolin tekee vastikään katsomani Marvelous Mrs. Maisel -sarjan tähti Rachel Brosnahan. Siinä missä David Corenswet kumpuaa optimismia ja lämpöä, kantaa Brosnahan aivan yhtä upeasti Loisin kyynisyyttä ja kovuutta. Brosnahan tekee hahmosta saman tien omansa tiukalla otteellaan. Hän on kuin kotonaan hahmonsa sisällä ja tekee tästä erinomaisen vastaparin Supermanille, mutta sellaisen joka pystyy myös seisomaan omilla jaloillaan. Brosnahan todistaa elokuvan toimivan aivan yhtä paljon hänen voimallaan kuin Corenswetinkin, tehden kunniaa yhdelle sarjakuvien tärkeimmistä sivuhahmoista.

James Gunnin maailmanrakennus Supermanissa on erinomaista. Katsojat tuodaan suoraa valmiiseen maailmaan, jossa Teräsmies on operoinut kolme vuotta ja metaihmisiksi kutsutut supervoimaiset yksilöt ovat olleet arkipäivää kolme vuosisataa. Välillä tämä johtaa hitusen kömpelöön ekspositioon, jossa hahmot kertovat taustoistaan muka toisilleen, mutta todellisuudessa selvästi vetääkseen katsojat maailmaan mukaan. Tulos on kuitenkin sen arvoinen. Maailma joka elokuvassa esitellään tuntuu valmiilta, mutta helposti lähestyttävältä. Jokaisen supersankarin taustaa ei tarvitse tietää nauttiakseen näiden seikkailuista ja hahmojen väliset suhteet tulevat mainiosti esiin dialogin kautta.

Kaksi parasta esimerkkiä Gunnin uudesta DC-universumista ovat Daily Planet -sanomalehden väki, sekä Justice Gang -nimellä kutsuttu supersankariryhmä. Kummankaan historiaa ei pahemmin käydä läpi, mutta molemmat tuntuvat saman tien kiinnostavilta ja oman projektinsa arvoisilta porukoilta. Sanomalehdessä voimakkaat hahmonäyttelijät pistävät heti silmään ja tuovat kukin oman ripauksen charmiaan elokuvaan. Esimerkiksi toimitusjohtaja Perry Whitea esittävä Wendell Pierce, ei pahemmin ruutuaikaa saa, mutta ottaa jokaisesta sekunnistaan ilon irti sikaria mussuttavallam, vuoren kokoisella asenteellaan. Skyler Gisondon esittämä Jimmy Olsen taas saa hauskan piirteen kaikkien naisten kiusaantuneena ihastuksen kohteena ja kivan sivujuonen jossa hänen oma pinnallisuutensa joutuu koetukselle. Mikaela Hooverin Cat Grant on ehkä mukana enemmän silmäkarkkina, mutta en voi itse olla kokematta etteikö tämänkin takana piileksisi enemmän persoonaa kuin elokuva antaa ymmärtää. Elokuvalla vaan ei ole aikaa tuoda tätä sen enempää esiin, mikä on valitettavaa, mutta myös ymmärrettävää.

Green Lantern (Nathan Fillion), Mr. Terrific (Edi Gathegi) ja Hawkgirl (Isabela Merced) muodostavat Justice Gangin. Kyseessä on hiukan Supermania kaoottisemmista sankareista, joiden keinot eivät ole myöskään yhtä hyvin ympäristöä huomioon ottavia. Elokuvan dialogin perusteella kyseessä on rikkaan bisnesmies Maxwell Lordin (Sean Gunn) rahoittama, luultavasti kohtuullisen tuore joukko, joka ei ole vielä päässyt sopuun nimestään. Heidän läsnäolonsa elokuvassa toimii mainiona esimerkkinä jaetun universumin potentiaalista ja mallina kuvatun maailman valmiudesta. Heillä kerrotaan olevan myös jo ystävyyssuhde Supermaniin siinä määrin, että he tietävät tämän henkilöllisyyden, joka sitten vuorostaan säästää elokuvalta turhaa pohdinta aikaa.

Gunn käyttää Justice Gangia juuri sopivan verran. Heidän kaikkien läsnäolonsa on tarinallisesti oikeutettua, mutta kukaan ei ole paikalla varastamassa showta elokuvan nimihahmolta. Joukon jäsenten persoonat ja voimat tulevat hyvin esille ja heidän välinen kemiansa on riemukasta katseltavaa, puhumattakaan voimakkaan presenssin omaavista näyttelijöistä, joita mielellään näkisi jatkossa lisääkin. Joukon hahmot ovat kovia ja jääräpäisiä, mutta pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Ja hekin saavat pienen hahmonkaaren, kun he lopussa lähtevät puolustamaan Jahranpuria Supermanin toiveesta, vaikka aiemmin olivatkin kovasti valtioiden asioihin puuttumista vastaan.

Elokuvan antagonistina toimii tottakai Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor. Luthorcorpin toimitusjohtaja on älykäs miljardööri, joka ei voi sietää metaihmisiä ja kaikista vähiten ulkoavaruudesta saapunutta Teräsmiestä. Hänelle tämä edustaa kaikkea sitä mitä ihmiset eivät ole ja tämän mahtavat voimat vain korostavat ihmisten heikkouksia. Kateus Teräsmiehen voimia kohtaan on tullut hänelle pakkomielteeksi, joka on ajanut hänen moraalinsa todella vääristyneeksi ja tuhoisaksi. Hänen suunnitelmiinsa kuuluu Jahranpurin valloittaminen Boravian kanssa ja kaikkien vastustajiensa vangitseminen tasku-universumiin, mutta nämä ovat vain bonuksia, joiden avulla hän pyrkii tappamaan Supermanin. Kyseessä on todella hyvin kuvattu kuvaus pikkumaisen miehen pakkomielteestä, joka on ajanut tämän moraaliseen vararikkoon.

Luthor pahuudessaan tuo väkisin mieleen Elon Muskin kaltaiset tosielämän miljardöörit, jotka eivät kestä minkäänlaisia vastoinkäymisiä tai pienintäkään kritiikkiä. Luthor kuvataan upean pikkumaisena nilkkinä, joka hyväksikäyttää saamaansa valtaa säälittävien henkilökohtaisten kaunojensa hoiteluun. Esimerkiksi se että hän pitää tasku-universumissaan vankina eksiään ja on kouluttanut apina-armeijan kirjoittamaan nettiin Supermaniin kohdistuvaa vihaa kertoo todella paljon hänen surullisesta egoistisuudestaan. Samaan aikaan hänen pahuutensa on käsinkosketeltavaa. Häntä ei huoleta minkäänlaiset siviilien kuolemat mitä hänen suunnitelmansa aiheuttavat. Hän tappaa viattoman miehen vain koska tällä oli lämpimät välit Supermaniin ja kidnappaa sekä vauvan, että koiran kiristääkseen vastustajiaan. Ja suoraa uhkailee molempien tappamisella ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Superman-elokuvan Luthor on puhtaan paha paskiainen ja silti hämmästyttävän todellinen.

Nicholas Hoult, jonka sanotaan hävinneen aikanaan sekä Supermanin että Batmanin roolit, esittää Lex Luthoria upealla katkeruudella. Hän sukeltaa hahmoonsa täydellä innolla, melkein käyttäen tätä oman turhautumisensa pakopaikkana. Hoult tuo puhtaan pahaan mieheen inhimillisyyttä, mikä tekee tästä mielenkiintoisen seurata koko elokuvan ajan. Hän pärjää mainiosti myös dialogin kömpelömpien ekspositiohetkien läpi ja tekstin ollessa hyvää, hän saa sen laulamaan. Erityisesti elokuvan lopussa kun Luthor kokee tappionsa, saa Hoult esittää täydellisesti häpäistyä, säälittävää ihmisrauniota, mikä hänen performanssissaan on koko ajan piilenyt nurkan takana.

Visuaalisesti James Gunn ei ole koskaan ohjaajana pettänyt, eikä tee sitä Supermaninkaan kanssa. Hän ymmärtää ikonisten otosten päälle ja toisin kuin aiemman Teräsmies-elokuvan tehnyt Zack Snyder, Gunn tietää että nämä tulee ansaita tarinalla. Jokainen hidastus ja hienosti sommiteltu Supermanin sankaruutta korostava otos on seurausta kertomuksesta, jossa hahmon hyvyys ja halu auttaa ihmisiä on tullut esiin luonnollisen tuntuisella tavalla. Yhdessä kuvaajansa Henry Brahamin kanssa Gunn luo inspiroivaa kuvastoa, joka sopii kuin nyrkki silmään maailman merkittävimmälle supersankarille.

Toimintakohtauksiin Gunn tuo kaiken mitä on aiemmista supersankarielokuvistaan oppinut. Erityisesti Guardians of the Galaxy vol. 3:n mahtava joukkotaistelu tuntuu esimaulta sille mitä hän on Supermanissa saanut aikaan. Tässä elokuvassa hänen kameransa pyörii vauhdikkaasti toimintaa seuraten, menettämättä kuitenkaan sen keskipistettä, oli kyse sitten Supermanista taistelemassa Luthorin alaisia vastaan tai Lois Lanesta ihailemassa Mr. Terrificin voimia. Koreografia on paikoitellen leikkisää ja paikoitellen tiukkaa painia, riippuen siitä mitä kukin taistelu tarinan kannalta vaatii. On myös selvää, että Gunn on ottanut oikeat opit edellä mainitsemaltani Zack Snyderilta, antaen Supermanin lennolle ja voimille samaa ylivoimaista painoa, mitä myös Snyder omissa elokuvissaan demonstroi.

Musiikki on usein ollut voimakkaasti läsnä James Gunnin elokuvissa, eikä Superman ole poikkeus. Guardians of the Galaxy -elokuvien populaarimusiikin täyttämä ääniraita on kuitenkin nyt vaihdettu enemmän originaaleihin sävellyksiin luottavaan instrumentaaliseen äänimaailmaan. Kaiken pohjana toimii John Williamsin ikoninen Superman-teema, jonka Gunn on hienosti ymmärtänyt yhtä merkittäväksi osaksi hahmoa, kuin tämän punaisen viitan tai alkuperän pakolaisena. Williamsin teeman ympärille John Murphy ja David Fleming ovat sitten maalanneet huikeita sävellyksiä, jotka auttavat katsojaa saavuttamaan erinomaisen immersion. Teräsmiehen tuomaa toivoa ja lämpöä kuvaavat sävelet saavat katsojan mielen säteilemään. Vastapainona Luthorin häijyyttä kuvaava rätisevämpi musiikki korostaa hienosti hahmon julmuutta ja teatraalisuutta. Sävellykset myös rauhoittuvat hienosti tarjoamaan Clarkin arjelle sopivia viehkeitä teemoja, jotka tuudittavat katsojan kulloisenkin viestin äärelle. Musiikki auttaa tekemään Superman-elokuvasta upean immersiivisen, audiovisuaalisen kokonaisuuden mitä elokuvat parhaimmilaan pystyvät olemaan.

Superman on aivan ihana, optimisten, mutta poliittisesti valveutunut supersankarielokuva. Ohjaajakirjoittajatuottaja James Gunn on tehnyt huikean työn Teräsmiehen palauttamisessa valkokankaalle ja DC-universumin eloon herättämisessä. Kyseessä on teos joka kutsuu niin uudet kuin vanhatkin supersankarien ystävät avomielin uuteen maailmaan, jossa jumalat ja hirviöt iskevät yhteen mitä eeppisin tavoin. Kaiken ytimessä kuitenkin sykkii inhimillinen sydän, joka muistuttaa meitä kaikkia siitä, että pystymme paljon parempaan. David Corenswet, Rachel Brosnahan ja Nicholas Hoult johtavat erinomaista roolikaartia syvällisillä performansseilla, joka saa katsojat saman tien rakastumaan näihin uusiin versioihin ikonisista sarjakuvahahmoista. Kokonaisuutena lähes täydellinen elokuva on lämmin tuulahdus lupauksesta totuudesta, oikeudesta ja paremmasta huomisesta.

Mitä sinä pidit tästä elokuvasta? Mikä on suosikki Superman-elokuvasi? Mitä DC-projektia odotat eniten? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!