Kuvakarju-arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck, 2024)
Seuraan pääasiassa amerikkalaisia elokuvapodcasteja. Tämän vuoksi kuulen monista elokuvista kauan ennen kuin ne saavat ensi-iltansa Suomessa. Kehuja saanut Chuckin ihmeellinen elämä on yksi esimerkki tällaisista teoksista, joita alettiin keväällä kehua seuraamissani medioissa. Odotin mielenkiinnolla elokuvan näkemistä itsekin. Varsinkin kun monet sanoivat sen olevan erityisen elämän myönteinen, mutta suosikki kriitikkoni William Bibbiani oli miltein päinvastaista mieltä. Kun Chuckin ihmeellinen elämä vihdoin oli nähtävissä paikallisessa pressinäytöksessä, menin erittäin innokkaasti katsomaan mikä oma reaktioni teokseen tulisikaan olemaan. Lopulta lähdin teatterista varsin hyvillä mielin.
Elokuvan tarina alkaa kolmannesta näytöksestä. Opettaja Marty Andersson (Chiwetel Ejiofor) todistaa maailman ympärillään murenevan. Kokonaisia kaupunkeja sortuu mereen, internet kaatuu kokonaan ja erilaiset luonnonkatastrofit lisääntyvät eksponentiaalista vauhtia. Kaiken päälle joka puolella on mainoksia 39:n vuoden työn jälkeen eläkkeelle siirtyvästä Charles “Chuck” Krantzista (Tom Hiddleston), josta Marty ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Lohtua maailmanlopun edessä Marty hakee eksältään Felicia Gordonilta (Karen Gillan). Toisessa näytöksessä palataan päivään, jona kirjanpitäjä Chuck Krantz pysähtyi tanssimaan katusoittajan (Taylor Gordon) eteen. Elokuvan lopuksi siirrytään ensimmäiseen näytökseen katsomaan miten orvosta Charles Krantzista kasvoi tanssia rakastava kirjanpitäjä.
Päätös kertoa Chuckin ihmeellisen elämän tarina käänteisessä järjestyksessä toimii erinomaisesti oli se sitten ohjaaja-kirjoittaja Mike Flanaganin idea tai perujaan Stephen Kingin alkuperäisestä novellista. Se mahdollistaa mysteerisen tunnelman, jossa katsoja pidetään alussa seurattavien hahmojen kanssa yhtä hämmentyneenä tapahtumien todellisesta tilasta. Näin katsoja voi helpommin samaistua hahmojen ahdistukseen murenevassa maailmassa. Maailmanlopun syyksi katsoja toki voi omalla penkillään heti todeta ilmastokriisin hidastamisen epäonnistumisen, mutta elokuva itse pyrkii tekemään nopeasti selväksi, että siitä ei ole kyse. Kaikkien sähköjen katketessa mainokset Chuckin eläköitymisestä säilyvät ja vääntävät rautalangasta katsojallekin, että kyse on nyt jostain yliluonnollisesta, eikä tämä elokuva aio puhua ilmastokriisistä, niin tärkeä aihe kuin se olisikin.
Hämmennys, ahdistus ja turhautuminen maailmanlopun edessä on kuvattu todella hienosti. Näytöksen roolikaartia johtaa Chiwetel Ejiofor opettaja-Martyn roolissa todella vaikuttavalla voimalla. Hänen performanssissaan on näyttelijän luontaiseen karismaan nojaavaa karheaa realismia. Ejioforin tunteet tuntuvat tulevan jostain todella syvältä ja hän saa säihkyvillä silmillään katsojan saman tien mieltymään Martyyn. Tätä tukee erinomaisesti Karen Gillan Felician roolissa, joka niin ikään pitää roolinsa jalat maassa keskellä uskomattomia tapahtumia. Myös hän on kiven kova esiintyjä, jota katsellessa unohtaa nähneensä hänet lukuisissa muissa rooleissa vuosien ajan.
Näiden lisäksi Mike Flanagan ohjaa jokaisessa pienessä roolissa merkittäviä hahmonäyttelijöitä erinomaisella tarkkuudella, antaen näiden kaikkien tuoda pienen annoksen elävää elämää teoksen kokonaisuuteen. Mieleen jääviä vahvoja esiintyjiä olivat esimerkiksi Harvey Guillén, David Dastmalchian ja kenties kaikista eniten Matthew Lillard virnuilun läpi paistavalla surullaan. Kokonaisuus voisi kärsiä katsojan innosta tunnistaa näitä esiintyjiä, mutta elokuvan vankka kokonaisuus auttaa immersiota säilymään. On myös varsin taktisesti toimiva valinta sijoittaa nämä elokuvan alkuun, kun katsoja vielä tuudittautuu teoksen maailmaan.
Näiden kohtausten aikana aloin ymmärtää miksi ihmiset saattavat kokea Chuckin ihmeellisen maailman niin radikaalisti eri tavoin elämän myönteisenä tai masentavana. Hahmot seuraavat koko ajan uutisista sitä miten maailma pikkuhiljaa tuhoutuu ja miljoonat ihmiset menettävät henkensä. Se on lähtökohtaisesti ahdistavaa ja hahmot kuvaavat tätä kipua erinomaisesti. Mutta samaan aikaan siinä miten ihmiset kohtaavat toisiaan on jotakin kaunista. Se miten Marty ja Felicia tuhon hetkellä hakevat toisistaan turvaa on viehättävää. Tuhon hetkellä heidän aiemmat kinansa katoavat ja jäljelle jää vain rakkaus mitä he toisiaan kohtaan tuntevat. Ajatus siitä, että edes maailmanlopun edessä ei ihmisen tarvitse olla yksin voi olla todella lohduttava. Ja sitten elokuva siirtyy ajassa taaksepäin ja alkaa kertoa mistä siinä on oikeasti kyse.
Sen paljastaminen mistä elokuvassa on oikeasti kyse olisi varmasti liikaa spoilereiden puolelle menoa. Jälleen joudun parhaani mukaan taiteilemaan sanojeni kanssa, jotta pystyn välittämään saamani viestin ja kokemani tunteet ilman, että pilaan keneltäkään elokuvan löytämisen riemua. Mutta jos nyt satut olemaan erityisen herkkä minkäänlaisille paljastuksille näiden asioiden suhteen, kannustan jättämään arvostelun tähän ja palaamaan asiaan kun olet elokuvan katsonut. Kyseessä on kuitenkin mielestäni ehdottomasti näkemisen arvoinen teos.
Elokuvan toinen näytös kuvaa Tom Hiddlestonin esittämää Chuckia yhtenä satunnaisena elämänsä päivänä. Koko kolmatta näytöstä kiusannut arvoitus miehen henkilöllisyydestä alkaa paljastua. Kyseessä on kuitenkin kaikin puolin tavallisen oloinen kirjanpitäjä. Mitä nyt hän on varustettu Hiddlestonin magneettisella karismalla, jolla tuskin monikaan valkokaulustyöntekijä pystyy kehuskelemaan.
Rumpali Taylor Franck rummuttaa kadulla ja saa Chuckin tanssijalan vipattamaan. Tästä alkaa ihastuttava kohtaus, jossa matematiikkaan elämänsä upottanut mies alkaa hetken mielijohteesta tanssia julkisella paikalla. Hän vetää mukaansa juuri rankan eron kokeneen naisen (Annalise Basso), joka sattui paikalle. Kohtaus on ihastuttava, puhdasta hetken iloa juhlistava monumentti. Täysin vilpittömästi kuvattu ihmisten ilostuminen saa katsojan arvostamaan elämänsä pieniä onnen hetkiä ja muistuttaa siitä, miten kaikkialta voi löytyä ikimuistoisia, upeita hetkiä. Elokuvan kertoja, jolla huikea Nick Offerman on antanut muhkean äänensä, myös muistuttaa tästä suoraan, jotta varmasti myös takarivin oppilaille viesti menee perille.
Elokuvan ensimmäinen näytös sitten kertoo Chuckin lapsuudesta ja miten hän peri rakkauden tanssiin isoäidiltään (Mia Sara) ja arvostuksen matematiikkaa kohtaan isoisältään (Mark Hamill). Kyseessä on jo itsessään hyvää draamaa vaikeasta perhesuhteesta, joka on kuitenkin täynnä rakkautta. Tämä voisi itsessään olla jo varsin toimiva elokuva siitä, miten taide ja tiede kohtaavat, ja siitä millainen vaikutus holhoojilla on kasvattiinsa. Mutta Chuckin ihmeellisessä elämässä tämä yhdistyy alussa kuvattuun maailman loppuun ja tarjoaa toisen näytöksen tanssille tärkeää kontekstia, sekä tuo mukanaan vielä omat yliluonnolliset silaukset tarinaansa.
Kokonaisuuden voisi helposti kuvitella murenevan painonsa alle, mutta Mike Flanagan onnistuu ohjauksellaan ja kirjoituksellaan tasapainottelemaan erinomaisesti näiden elementtien kanssa. Ne soljuvat nätisti kiinni toisiinsa. Flanagan on erinomaisesti valinnut asiat joihin paneutua perinpohjaisesti ja asiat joissa luottaa katsojan omaan päättelykykyyn ja mielikuvitukseen. Elokuva ei missään vaiheessa iske katsojaa rankalla ekspositiolla, vaan keskittyy ennen kaikkea tarinansa emotionaaliseen ytimeen. Katsojan ei tarvitse kuulla pseudotieteellistä hölinää siitä miten kuvatun maailman fysiikka toimii, vaan ainoastaan ottaa vastaan kuvatut tunteet ja tämän kautta ymmärtää elokuvan sanomaa.
Chuckin ihmeellisessä elämässä on lopulta kyse yhden ihmisen rajattomasta mielikuvituksesta ja siitä miten pienimmätkin kohtaamiset tekevät valtavan vaikutuksen ihmisen mieleen. Tarina kuvaa sitä miten vain 39-vuoden lyhyt elämäkin voi olla ahdettu täyteen valtavaa kauneutta ja iloa. Kyseessä on ehdottomasti pyrkimys juhlistaa ihmisen kauneutta ja elämän potentiaalia, mitkä ovat teemoja jotka itseeni vetoavat todella voimakkaasti. Tarinaan liittyy pelottava ja ahdistava aspekti, joka mielestäni tuntuu hitusen kohtuuttomalta ja hieman heikentää kokonaiskuvaa. Mutta erinomaisesti rakennetusta elokuvasta on kuitenkin helppo ottaa se kaikki kauneus irti ja nähdä miten se peittoaa mahdolliset ongelmat tekstissä.
Chuckin ihmeellinen elämä on erinomaisen elämäniloinen kokemus, sopivan pimeällä vivahteella. Kaikki näyttelijät loistavat Mike Flanaganin ohjauksessa, antaen tarinan scifi- ja fantasiaelementeille jalat maahan laskevan ytimen. Elokuvan kuvaus ja kerronta on ihanan vilpitöntä. Teos kannustaa katsojaa poistumaan teatterista virkistyneenä ja eteenpäin katsovan energian kanssa.
Mitä mieltä sinä olet tästä elokuvasta? Onko Stephen Kingin alkuperäinen novelli sinulle tuttu? Miten adaptaatio onnistui mielestäsi? Entä onko sinulla muita suosikkeja, mitä tulee Mike Flanaganin tai Stephen Kingin teoksiin? Kerro mietteesi kommenttiosiossa! Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti