Kuvakarju-arvostelu: Elämä on juhla (2025)

Elämä on juhla 2025 Ohjaus ja kirjoitus: Ulla Heikkilä

Petteri Orpon kusisen hallituksen ilmoittaessa elokuvatuotantoon tehtävistä leikkauksista, tuntuu entistä tärkeämmältä tukea kotimaista elokuvaa. Varsinkin kun täällä tehdään paljon todella hyviä elokuvia. Erityisesti kotimaiset, elämänmakuiset draamat ovat olleet mieleeni. Muun muassa näiden seikkojen vuoksi marssin taas aikaisin aamulla Tampereen Arthouse Cinema Niagaraan pressinäytökseen. Vuorossa oli Ulla Heikkilän kirjoittama ja ohjaama Elämä on juhla. Ja ai että, kyseessä oli todella viihdyttävä ja mukaansatempaava kuvaus joukosta kiehtovan viallisia ihmisiä.

Elokuvassa Juhannus lähestyy Nauvossa. Idyllisen saarikaupungin keskellä Eerolan perheessä eletään kriisien keskellä. Hannele-äiti (Pirjo Lonka) on turhautuneena elämäänsä aloittanut salasuhteen pomonsa ja ystävänsä Karin (Tommi Eronen) kanssa. Otso-isä (Jani Volanen) taas potee syvää masennusta ravintolansa konkurssin vuoksi, eikä pysty häpeästään vaimolleen puhumaan. Perheen kahdesta tyttärestä vanhempi, Selma (Aamu Milonoff) on lopen kyllästynyt elämään saaristossa, kaivaten takaisin pääkaupunkiseudulle. Naapurissa tilanne ei ole paljoa parempi. Nuori Arttu (Bruno Baer) saapuu viettämään kesäänsä isänsä Sampan (Jussi Vatanen) kanssa. Mistään auvoisesta isä-poika-ajasta ei kuitenkaan tule olemaan kyse, sillä Samppa on pahasti alkoholisoitunut ja sekaantunut ties mihin epäilyttäviin puuhiin. Arttu yrittää löytää tukea uudesta ystävästään ja ihastuksestaan Selmasta, mutta tämän kova kuori tekee ystävyydestä vaikeaa. 

Ulla Heikkilän Elämä on juhla pääsee hienosti kiinni hahmojensa mielenmaisemaan. Jokainen päähenkilö on maalattu selkeästi moniulotteiseksi ihmiseksi, joista löytyy roppakaupalla samaistuttavaa ja turhauttavia puolia. Jokainen heistä on tavalla tai toisella eksynyt elämässään ja yrittää parhaansa mukaan löytää edes jonkinlaisen onnen. Heikkilän käsikirjoituksen avaimena toimii useamman perspektiivin kuvaaminen elokuvassa, jolloin kukaan päähenkilöistä ei tunnu liian vastenmieliseltä katsojalle, vaikka useat heistä tekevätkin moraalisesti kyseenalaisia asioita. Esimerkiksi Hannele olisi todella helppoa tuomita hänen syrjähypystään, mutta kun katsoja pääsee näkemään miten vaikeaksi tämän avioliitto on mennyt, pystyy hahmoa kohtaan tuntemaan myös sympatiaa.

Ainoa joka ei tunnu yhtä ongelmallselta kuin muut elokuvan hahmot, on Nauvon uutena saapuva Arttu. Hänellä on optimistinen tunne saaristosta ja mahdollisuudestaan korjata suhde isäänsä. Sateenkaarihenkinen nuori vei saman tien sydämeni. Kyseessä on nuori, joka haluaa vain parasta lähimmäisilleen, eikä pelkää usein myöskään sanoittaa pettymyksiään. Näyttelijä Bruno Baer antaa hahmolle niin vilpittömän sielun performanssillaan, että halusin koko teoksen ajan, että joku ottaisi nuoren syleilyynsä ja kertoisi tälle kaiken järjestyvän. 

Baerin ohella myös muut näyttelijät tekevät erinomaista työtä elokuvassa. Pirjo Lonka johtaa ensamblea herkällä ja vahvalla otteellaan Hannelena. Hän kanavoi upealla tavalla jatkuviin pettymyksiin kyllästynyttä vaimoa, joka siinä samalla yrittää tukea vaikeassa paikassa olevaa vanhempaa tytärtään. Tämän roolissa taas loistaa Aamu Milonoff, joka esittää nuoren naisen angstia käsinkosketeltavalla realismilla. Milonoffin performanssi tuo väkisinkin mieleen kaikki ne pienille paikkakunnille jumiin jääneet nuoret, keitä olen elämässäni tavannut. Jani Volanen taas taiteilee hienosti Otson sympaattisen ja raivostuttavan puolen välillä. Volanen kuvaa hienosti sitä miten masennus ja egoistiset voivat ruokkia toisiaan, sekä siten miten tämä helposti johtaa lähimmäisten unohtamiseen. Jussi Vatanen on kuin kotonaan entistenä poptähtenä Samppana, joka yrittää korjata suhdetta poikaansa. Vatanen antaa hahmolle juuri oikeanlaista koetun elämän makua, jossa hyväntahtoiseen hymyyn sitoutuu tungettelevaa viinan hajua, varoituksena miehen heikkoudesta.

Kontrastina hahmojen ongelmallisuudelle toimii Nauvon ihastuttavat maisemat. Juhannuksen aikainen saari on täynnä vehreyttä ja lämpöä. Pienen kaupungin idylliä kuvastaa vaaleat rakennukset ja kaduilla vaeltavat iloiset ihmiset. Näiden seassa hahmot joutuvat joko esittämään onnellisia tai etsimään itselleen sopivia varjoisia onkaloita. Elokuva kuvastaa tätä kautta hienosti sitä, että aidan toiselta puolelta löydetty vihreämpi ruoho ei hyödytä ihmisiä, joiden ongelmat ovat sisäisiä. Dissonanssia korostetaan vielä lisää esittämällä elokuvan hahmot ruotsinkielisellä alueella asuvina suomenkielisinä ihmisinä. Tätä kautta korostetaan sitä miten nämä kaikki ovat vaeltaneet alueelle etsimään jonkinlaista suomenruotsalaista bättre folkin idylliä. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy Pia Anderssonin esittämässä sivuhahmossa Titassa, joka on jatkuvasti yrittämässä työntää ruotsinkieltä mukaan keskusteluun ja innokkaana juoruamassa saaren uusista, suomenkielisistä asukkaista.

Temaattisesti elokuvassa näkyy vahvasti perheiden rakoilevat välit ja kommunikaation ongelmat. Hannelen ja Otson ydinperhe on hajoamispisteessä, sillä vanhemmat eivät jaa todellisia tunteitaan toisilleen ja heidän vanhempi lapsensa vihaa paikkakuntaa, jolle hänet pakotettiin muuttamaan. Perheen nuorempi tytär vaikuttaa voivan kohtalaisen hyvin, mutta kukaan ei kiinnitä häneen juurikaan huomiota. Tästä parhaimpana esimerkkinä toimii sivujuoni sudesta, joka hiipii perheen pihapiiriin. Kuultuaan isältään etteivät sudet ole vaarallisia, alkaa tyttö ruokkia eläintä, samalla kun Otso alkaa pedosta kuultuaan suunnitella tämän ampumista.

Ydinperhettä paremmin asiat eivät kuitenkaan ole myöskään yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Artulla ja tämän isällä Sampalla. Arttu on koko elämänsä kuullut äidiltään lähinnä ikäviä asioita isästään, mutta siitä huolimatta haluaa suhteen tämän kanssa. Samppa ei tietenkään myönnä ongelmiaan, vaan korkeintaan puhuu jostain pienistä haasteista. Arttu yrittää avata keskustelua helposti lähestyttävästä pisteestä, siitä miten sukupolvien ajan suomalaiset miehet on kasvatettu pitämään mölyt mahassaan ja kestämään elämän vastoinkäymisiä hiljaisuudessa. Samppa on kuitenkin sisäistänyt nämä’ mallit niin voimakkaasti, että hänellä on valtavan pitkä matka niiden korjaamiseen. Eikä tilannetta helpota se, että hän yhä pimittelee todellisia töitään pojaltaan.

Elämä on juhla, on niitä elokuvia, jotka pohjautuvat hyvin pitkälti huonoon kommunikaatioon. Mutta koska se on yksi elokuvan kantavista teemoista, ei se tunnu samallalailla turhauttavalta, kuin vaikkapa komediasarjassa, jossa sitä käytetään vain halvan draaman synnyttäjänä. Ulla Heikkilä haluaa oikeasti puhua perheiden sisäisistä ongelmista ja siitä miten ne heijastuvat muuhun maailmaan. Hänen elokuvansa kuvaamat haasteet ovat tarkoituksenmukaisesti veistetty tarinan ytimeen pinnan sijasta.

Tunnelmaltaan elokuva on kesään sopiva, hitusen melankolinen piristävällä huumorilla terästettynä. Hahmojen suru ja huolet ovat käsinkosketeltavia, mutta niissä ei kuitenkaan ryvetä tavalla, joka tekisi elokuvan seuraamisesta liian raskasta. Mukaan tuotu näpäkkä huumori ja hahmojen vilpittömät sydämet auttavat pitämään elokuvan tunnelman sopivalla tasolla. Heikkilä osaa hienosti tasapainotella ilon hetkien ja sellaiseksi naamioitujen hetkien välillä, sekä tarpeen tullen räjäyttämään draaman katsojien kasvoille. Hän ja kuvaaja Sari Aaltonen osaavat vaikuttavasti esimerkiksi kuvata nuorten juhlimista tavalla, josta näkee ketkä hahmot ovat vain pakenemassa ongelmiaan ja ketkä pitämässä hauskaa hauskanpidon vuoksi.

Elämä on juhla on erinomainen draama suomalaisten perheiden ongelmista. Sen ytimessä on todellisuudesta kumpuavat tunteet ja kommunikaation haasteet. Idyllinen miljöö tarjoaa elokuvalle kiehtovaa kontrastia ja näyttelijäkaarti tekee huikeaa työtä hahmojen inhimillisessä eloon tuomisessa. Elokuvan käsikirjoitus on sekä huvittava, että teräviä havaintoja ihmisistä tekevä. Kyseessä on todella mainio kokemus, jota voi helposti suositella kotimaisten draamojen ystäville ja mainio esimerkki siitä, miten hienoa taidetta voidaan täälläkin tehdä, niin kauan kuin rahoitusta löytyy.

Mitä mieltä sinä olet tästä elokuvasta? Kerro mietteesi kommenttiosiossa! Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!