Kuvakarju-arvostelu: Peacemaker – jakso 2x08 (sisätlää SPOILEREITA)
Ja niin sitten sai päätöksensä James Gunnin Peacemaker-sarjan toinen kausi. Ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja Gunn on jälleen osoittanut taitavansa erinomaisesti humoristisen ja koskettavan tarinan kerronnan. Myös Peacemakerin toistaiseksi viimeinen jakso osoittaa hänen tietävän mitä tarinaa hän on koko ajan ollut kertomassa. Peacemaker on aikuisille suunnattu kertomus surkeista ihmisistä, jotka yrittävät parhaansa mukaan kasvaa parempaan suuntaan. Tämän ymmärtävälle katsojalle Full Nelson -nimeä kantaa päätösjakso toimii loistavana loppuhuipennuksena.
Jakson tarinassa palataan ensin aikaan kuukausi ennen kauden tapahtumia. Chris (John Cena) ja Harcourt (Jennifer Holland) olivat viettämässä yhdessä aikaa ravintolassa, shotteja kaataen. Tästä taas mentiin laivalla pidettävälle keikalle. Tarinan siirtyessä nykyaikaan viruu Chris A.R.G.U.S:n sellissä. Adebayo (Danielle Brooks) onnistuu vakuuttamaan Vigilanten (Freddie Stroma) käyttämään rikollisilta takavarikoimiaan varoja Peacemakerin vapautukseen. Samaan aikaan Flag (Frank Grillo) laittaa alaisensa tutkimaan kvanttiportin takaa löytyviä todellisuuksia. Kun agentteja alkaa menehtyä tehtävän aikana, tajuavat Harcourt ja Economos (Steve Agee) työskentelevänsä väärälle taholle. Yhdennentoista kadun kakarat lähtevät pakomatkalle lähteneen Chrisin perään kerätäkseen porukkansa takaisin yhteen.
Koko toisen kauden ajan on sarjan dialogissa viitattu johonkin asiaan mikä tapahtui Chrisin ja Harcourtin välillä laivalla. Oletin itse että kyseessä olisi jonkinlainen täyskänninen seksiörvellys, jonka Chris tulkitsi romanttisena ja Harcourt raaempana seksuaalisena kohtaamisena. James Gunn ei kuitenkaan ole tällä kertaa minua kyynisempi. Full Nelsonissa nimittäin paljastuu, että vaikka alkoholia hahmot olivatkin nauttineet enemmän kuin tarpeeksi, kyseessä oli paljon romanttisemmasta kohtaamisesta. Chris ja Harcourt päätyivät kuuntelemaan Nelson-nimistä yhtyettä jokilaivalle ja suutelemaan musiikin tahtiin. Gunn vieläpä ohjaa suudelman todella romanttisena kahden eksyneen sielun kohtaamisena, joka sai minut väkisinkin herkistymään.
Kohtaus iski luultavasti koska voin vain kuvitella miten hyvältä se tuntui Chrisille, joka pääsi tuntemaan rakastamansa naisen lähellään ja hetken ajan tietää mitä se on kun joku vastaa syvimpiin toiveisiisi. Ja sitten tottakai Harcourt tajusi mitä oli tekemässä ja pakeni paikalta, niin ikään aiheuttaen valtavaa sydänsärkyä ja hämmennystä Chrisille. On helppo ymmärtää miksi hän jäi koko kaudeksi pohtimaan mitä suudelma lopulta merkitsikään ja miksi hän jatkoi asiasta inttämistä Harcourtin väistöistä huolimatta. On ymmärrettävää, että niin palavasti rakastuneena Chris tarvitsee suoran vastauksen, eikä kiertelyä ja kaartelua liittyen siihen miten hajalla Harcourt itse on.
Myös Harcourtin kannalta tilanne on todella surullinen. Hän on koko elämänsä kasvanut tiukaksi, kylmäksi sotilaaksi, joka on ottanut lukuisia henkiä milloin minkäkin isänmaallisuudeksi naamioidun tekosyyn varjolla. Menetettyään työnsä hänen ainoa tapa tuntea elävänsä on ollut haastaa tarkoituksella riitaa kännisten örhöjen kanssa, sillä minkäänlainen emotionaalisen herkkyyden ilmaisu ei tule kuuloonkaan. Kuten kauden aloitusjaksossa vitsailtiin, hän on totisesti sisäistänyt myrkyllisen maskuliinisuuden sanoman tunteiden piilottamisesta. Siksi on myös täydellinen päätös hänen hahmonkaarelleen nähdä hänet vihdoin myöntämässä, että suudelma laivalla tarkoitti hänelle aivan kaikkea sitä mitä Chrisillekin.
Nämä sanat James Gunn kruunaa Chrisin ihastuttavalla riemutanssilla, jonka John Cena esittää täydestä sydämestään. Tästä päästään kauden tunnusbiisin, Foxy Shazam -yhtyeen Oh Lordin tahdittamaan montaasiin siitä, miten yhdennentosita kadun kakaroiden elämä lähtee vihdoin järkeville urille. On aivan ihastuttavaa nähdä nämä kaikki vihdoin tekemässä jotain heille itselleen tärkeää oikeista syistä. Kyseessä on ihastuttava annos vilpittömän positiivista energiaa muuten todella kyynisessä sarjassa.
Tämä onkin ollut pitkään Gunnin salaisuus tarinankertojana, ainakin ensimmäisestä Guardians of the Galaxy -elokuvasta asti. Hän kertoo paljon tarinoita rikkinäisistä kusipäistä, jotka elävät kyynisessä maailmassa. Mutta loppujen lopuksi se mikä hänen tarinoissaan tuppaa voittamaan on vilpittömyys. Ironian kyllästyttämässä maailmassa Gunn näyttää, että todellinen onni löytyy avoimesta tunteiden ilmaisusta. He jotka pitävät kaiken sisällään ja naamioivat tuskansa jatkuvasti ironialla jäävät keskenkasvuisiksi aikuisiksi kakaroiksi, jotka valvovat yönsä itseään vihaten. Sitten taas ne jotka uskaltavat avata itsensä läheistensä edessä saavat vastaansa ehdotonta rakkautta ja tien tasapainoisempaan elämään. Kyseessä on todella upea viesti, joka resonoi todella voimakkaasti raskaassa ja synkässä maailmassamme. Totisesti välittäminen on tosinta punkrokkia.
Edellinen jakso päättyi Chris Smithin pidätykseen. Hän todisti kauhua mitä oli saanut toisessa ulottuvuudessa aikaan ja kelatessaan kaikkia tuhoamiaan ihmishenkiä hän alkoi pitää itseään kaikkien katastrofien yhdistävänä tekijänä. Tämä näkyy Full Nelsonissa voimakkaana depressiona ja eristäytymisenä. Aina niin avoin Chris on nyt sulkenut itsensä vankilaan, eikä suostu tapaamaan ystäviään. Kun hänen takuunsa maksetaan, hän karkaa saman tien sanomatta mitään läheisilleen. Hän on alkanut nähdä itsensä myrkkynä, eikä halua vahingoittaa enempää läheisiään.
On totta että tästä päästään jaksossa varsin nopeasti yli. Yhdennentoista kadun kakarat saapuvat kertomaan Chrisille välittävänsä tästä ja arvostavansa tämän inspiroivaa intohimoa ja vilpittömyyttä. Vioistaan huolimatta hänen sydämensä on aina ollut kohdallaan ja oikein suunnattuna hänellä on valtava potentiaali hyvään. Teksti on erittäin järkeenkäypää vaikka tarina eteneekin tässä vaiheessa varsin nopeasti. Annan itse Gunnin kirjoitukselle hyvän uskoni ja tulkitsen Chrisin olleen avoimena ihmisenä kovettamastaan kuoresta huolimatta valmiimpi kuulemaan nämä sanat kuin katsoja ehkä osaa odottaa. Hän on aina ollut herkkä uskomaan uutta informaatiota ja lopulta tarvitsee vain sitä, että hänelle väännetään asiat rautalangasta. Se kun koko yhdennentoista kadun kakaralauma saapuu hänen luokseen täsmentää hänelle, että hän on näiden antaman rakkauden arvoinen, mikä inspiroi hänet vihdoin jatkamaan sitä hyvän tekemistä, mihin hän itseään piti valmiina kauden alussakin, kun hän yritti liittyä Oikeusjengiin.
Myös muut päähenkilöt saavat omat tarinan kaarensa päätökseen. Omaan oikeuskäsitykseensä pakkomielteisesti suhtautuva Vigilante päätyy vihdoin joustamaan periaatteistaan. Hänellä on kellarissaan valtava määrä rikollisilta takavarikoitua rahaa, jota hän pitää rikosten myötä kirottuna, eikä siksi halua käyttää sitä yhtään mihinkään. Adebayo kuitenkin onnistuu puhumaan hänelle järkeä siitä, miten olisi typerää tuhlausta jättää rahat käyttämättä. Vaikka hän joutuukin provosoimaan Adriania väittämällä, että tämä ei uskalla ottaa rahan kirousta vastaan ystävyyden puolesta, puhuu hän myös tälle järkeä. Vaikka rahoilla onkin verinen ja synkkä historia, ei se tarkoita etteikö niiden tulevaisuus voisi johtaa hyvään. “Anna pahasta syntyä jotain hyvää”, Adebayo sanoo, mikä on kohtaukseen sopivan viestin lisäksi osa koko sarjan sanomaa. Kaikki sarjan päähenkilöt ovat enemmän tai vähemmän pahojen vaikutteiden tulosta, mutta heissä kaikissa on potentiaalia hyvään.
Viesti on todella kaunis ja resonoi vahvasti oman oikeudentajuni kanssa. En ole varma miten paljon olen asiasta kanavallani puhunut, mutta uskon itse vahvasti toisiin mahdollisuuksiin ja ihmisen elinikäiseen kykyyn kasvaa ja oppia uutta. Vankilalaitokseenkaan en usko nykyisellään, vaan mielestäni sen tulisi rankaisemisen sijaan keskittyä ennen kaikkea pahojen tekojen sovitukseen ja antisosiaalisen käytöksen parantamiseen. Siitä että rikollinen teljetään vuosiksi eristykseen, ilman että hän todellisuudessa ymmärtää mitä hän teki väärin, on pelkkää ajan ja resurssien tuhlaamista. Kaikilla meillä on kuitenkin aikaa oppia virheistämme ja käyttää loppuelämämme toistemme tukemiseen. Tämä on myös se suunta mihin Peacemaker-sarjan hahmot suuntaavat.
Economos ja Harcourt sisäistävät miten julmalle systeemille he työskentelevät todistaessaan sitä, miten heidän pomonsa on liittoutunut rikollisten kanssa ja juhlii saavutuksiaan samalla kun heidän alaisensa vaarantava, ja usein jopa menettävät henkensä, salaisen projektin takia. Tämä kuvataan todella epämukavassa montaasissa, jossa agentit matkaavat hengenvaarallisiin ulottuvuuksiin ja Flag Lex Luthorin alaisten kanssa korkkaa pulloja ja vetää viivoja. Moni osoitti hyvin Threadsissä, että periaatteessa myös Economos ja Harcourt harjoittivat samaa The Suicide Squad -elokuvassa, lyödessään vetoja siitä, ketkä Iskuryhmä-X:n jäsenistä tulevat kuolemaan tehtävällään. Nyt he ovat kuitenkin ystävystyneen rikollisten kanssa ja tajunneet tilanteen monimutkaisuuden. Valtio-hyvä ja rikolliset-paha jaottelu on parhaimmillaan naiivi ja pahimmillaan vaarallinen emävale. Joskus oikein tekeminen vaatii lain rikkomista.
Myös Flagia tähän asti uskollisesti tukenut Bordeaux (Sol Rodriguez) tajuaa sokean lojaaliutensa ongelman. Hän näkee miten häntä ja hänen tovereitaan hyväksikäytetään aivan samalla tavalla kuin Peacemakeria on hyväksikäytetty. Hän tajuaa olevansa tekemässä samaa virhettä, minkä Chris Smith teki tappaessaan Rick Flag juniorin vain koska sai esihenkiöltään siihen käskyn. Ja kun Bordeux’lle selviää, että hänen tovereidensa henget vaarannettiin vain, jotta Flag senior löytäisi uuden vankilan rikollisille metaihmisille, tajuaa hän pomonsa menettäneen sielunsa. Gunn kertoo tämän todella tehokkaasti montaasilla, jossa aiemmin varsin kylmänä esitetty kyborgi osoittaa kykenevänsä monimutkaiseen ajatteluun. Näin Gunn pystyy myös uuden hahmon avulla demonstroimaan samaa matkaa mitä Economos ja Harcourt ovat sarjan aikana kulkeneet.
Hahmot jättävät A.R.G.U.S:n ja perustavat Adebayon johdolla Checkmate-nimisen turvallisuuspalvelun. Kyseessä on ilmeisesti DC-sarjakuvista tuttu järjestö, mutta itse en sarjakuvia sen tarkemmin tiedä. Yhdennentoista kadun kakaroiden lisäksi siihen liittyvät jaksossa Bordeaux, Judomaster (Nhut Le) ja Fleury (Tim Meadows), jotka myös todistivat tovereidensa kuolemia ja pomonsa kylmyyden ulottuvuuksia tutkiessaan. Koko porukan näkeminen yhdessä tuntuu todella tyydyttävältä. Vaikka tässä jaksossa ei erityisemmin demonstroida Fleuryn ja Judomasterin matkaa, on Gunn kauden aikana tehnyt tarpeeksi työtä hahmojen kanssa, jotta katsoja pystyy itse sitomaan langanpäät yhteen. Kaikesta ongelmallisuudestaan huolimatta nämäkin hahmot omaavat kohtuullisen ja joustavan oikeudentajun, jonka myötä ymmärtää, että joskus on aika vaihtaa leiriä. Voin sanoa suoraa, että innostun todella suuresti jos Peacemaker-sarjan tarina jatkuu tulevaisuudessa Checkmate-sarjan muodossa. Nämä hahmot ovat kuitenkin olleet aivan ihastuttavaa seurattavaa ja palan halusta saada nähdä lisää heidän kommelluksiin.
Danielle Brooks on Adebayon roolissa toiminut alusta asti sarjan lämpöä sykkivänä sydämenä. Ja myös tässä sarjan toistaiseksi viimeisessä jaksossa hän saa jälleen esittää hahmoaan koko sielullaan ja tulkita James Gunnin huolella laatimia monologeja upealla paatoksella. Adebayo otti tosissaan aiemmin Judomasterilta saamansa kritiikin parisuhteensa suhteen ja palasi vaimonsa luokse tekemään todella vaikean, mutta kypsän päätöksen. Tuloksena on yksi parhaista erokohtauksista, joita olen koskaan saanut todistaa.
Adebayo on tajunnut, että hänen uusi unelmansa turvallisuuspalvelussa työskentelemisestä on suoraa ristiriidassa hänen vaimonsa unelman kanssa pariskunnan yhteisestä kahvilasta. Hän on liian pitkään keskittynyt vain omaan tahtoonsa, tajuamatta tekevänsä puolisolleen sitä, mistä itse on häntä koko ajan syyttänyt. Ei ole ihmekään, että hänen vaimonsa Keeya (Elizabeth Ludlow) ei ole kykenyt häntä tukemaan tässä. Sydäntäsärkevässä, mutta omalla tavallaan inspiroivassa kohtauksessa Adebayo ilmaisee tajuavansa kahden toisiaan syvästi rakastavan ihmisen kasvaneen erilleen. Romanttinen rakkaus itsessään ei yksinkertaisesti riitä pitämään yhdessä kahta ihmistä, joiden tulevaisuudet ovat ristiriidassa toistensa kanssa. On todella vaikuttavaa nähdä tällainen kypsä ja syvällinen parisuhteen päätös supersankarisarjassa.
Oman draamansa lisäksi Adebayo tosiaan toimii myös Vigilantelle, Chrisille ja oikeastaan koko yhdennentoista kadun kakaralaumalle suunnan näyttäjänä. On hänen ideansa tuoda porukka yhteen uuteen turvallisuuspalveluun. Hän vakuuttaa Vigilanten käyttämään takavarikoidut rahat parempaan tarkoitukseen ja Chrisin palaamaan takaisin ihmisten ilmoille. Viimeisessä jaksossa Gunn demonstroi upealla tavalla miten Adebayo on ollut koko porukan ydin alusta asti ja miten tällä on kyky vetää kaikki nämä rikkoutuneet sielut yhteen ja auttaa näitä näkemään potentiaalinen hyvyytensä. Aivan ihastuttavaa kirjoittamista.
Kauden antagonisti Rick Flag senior saavuttaa oman synkän matkansa huipun myös jakson aikana. Monet ovat sosiaalisessa mediassa kritisoineet hahmon tarinaa, väittäen että se tulee tyhjästä ja hahmon olevan tunnistamaton verrattuna Creature Commandos -sarjan esittelemään versioon. Itse olen vahvasti eri mieltä tästä.
Vanhempi Flag on alusta asti kuvattu murheen murtamana poikansa kuoleman vuoksi. Hänen sieluaan kuitenkin suojeli alussa tiedottomuus hänen poikansa tappajan henkilöllisyydestä, sekä tapauksen yksityiskohdista. Kun tämä sitten Peacemaker-sarjassa sai tietää totuuden alkoi hänen hänen kostonhimonsa herätä. Kyseessä on uusi puoli hahmosta, jota ei ollut mahdollista aiemmin näyttää. Emme yksinkertaisesti vielä tienneet hänestä näin paljoa aiemmin. Uusi informaatio hahmosta ei ole huonoa kirjoittamista, mikäli se ei ole ristiriidassa aiemmin kuvatun tiedon kanssa. Mitä Flagin kostonhimo ei tosiaan ole.
Sen sijaan hänen virheellisyytensä sotilaana ja agenttina oli läsnä hahmossa Creature Commandosin alusta asti. Kyseisessä sarjassa nähtiin miten herkästi hän esimerkiksi päätyi sänkyyn prinsessan kanssa, jonka suojelemisesta hän oli vastuussa. Tämän lisäksi hän liittoutui sarjassa murhanhimoisen, psykopaattisen hirviön kanssa saatuaan väärää tietoa tapauksen todellisesta luonteesta. Kaiken tämän päälle hänen selkänsä murskattiin rikollisen metaihmisen toimesta. Kyseessä ei siis todellakaan ole mistään virheettömästä mallisotilaasta, vaan murheen murtamasta, impulsiivisesta paskiaisesta, joka on saanut itsensäkin uskomaan olevansa todellisuutta jalompi soturi. Tämä kaikki on yhä edelleen läsnä hahmossa, joka nyt Peacemakerissa on päätynyt jälleen liitotutumaan suuren pahan kanssa, saadakseen haluamansa.
Hän myös jo aiemmassa Peacemaker-jaksossa näytti kykenevänsä pyöräyttämään minkä tahansa tekonsa oikeutetun oloiseksi. Hän esitti Bordeaux’lle varsin uskottoavan tarinan siitä, miten muka tarkoituksella päästi Peacemakerin karkaamaan ja muka tiesi Harcourtin suojelevan tätä Bordeaux’n luodilta. Rick Flag on jo pitkään ollut yhden asian perässä oleva verenhimoinen kostaja. Häntä ei kiinnosta se, että koston saadakseen hän joutuu tekemään sopimuksia paholaisten kanssa tai se että hänen omat alaisensa menettivät henkiään heidän etsiessä vaihtoehtoista todellisuutta, johon rakentaa vankila metaihmisille. Jakson lopussa kaikki todelliset toverinsa menettänyt, entisten vihollisten ympäröimä Rick Flag senior heittää Chris Smithin tyytyväisenä toiseen ulottuvuuteen.
James Gunn on kertonut Peacemaker-sarjan suoraa pohjustavan DC-elokuvauniversumin tulevaisuutta. Tiedämmekin hänen seuraavan itse ohjaamansa projektin olevan Superman-jatko-osa Man of Tomorrow. Kaikille luulisi olevan selvää, että Flagin liitto Lex Luthorin kanssa ja Salvation-niminen planeetta, jonne Chris Smith heitetään, tulee olemaan tavalla tai toisella osa tuota tulevaa elokuvaa. Jostain syystä jotkut katsojat tuntuivat kuitenkin odottavan jotain vielä selkeämpää yhteyttä tulevaan. En itse käsitä tätä ajatusten juoksua, sillä Gunn on myös sanonut, että jokainen DCU-projekti tulee toimimaan myös itsenäisenä teoksena, jota varten ei tarvitse tehdä kotiläksyjä.
Suoraan sanottuna tuntuu, että jotkut sarjakuvaelokuvien fanit eivät ole valmiita siihen, että sarjakuvahahmoista tehdään oikeasti kypsiä tarinoita, jotka keskittyvät hahmoihin ja heidän kasvuunsa. Jaettu elokuvauniversumi on alettu nähdä tarinoiden tärkeimpänä asiana, niin kuin kyse olisi oikeasti televisiosarjasta, eikä sarjasta samaan maailmaan sijoittuvista yksittäisistä teoksista. Ihmiset sanovat haluavansa aikuisille tarkoitettuja tarinoita, mutta lopulta tuntuvat käsittävän tämän vain lapsille sopimattoman väkivallan kuvauksena, eivätkä oikeasti moraalisesti mielenkiintoisia kysymyksiä herättävinä kertomuksina. Ajatus seuraavasta kimaltelevasta uutuudesta estää heitä näkemästä heidän edessään olevien tarinoiden itseisarvoa. Itse toivon että jatkossakin, niin DC:n kuin Marvelinkin puolella, jaetun universumin pysyvän mausteena itse pihvin sijaan.
Peacemaker-sarjan toisen kauden päätösjakso, Full Nelson, on erinomainen päätös kerrotulle tarinalle. Hahmojen tarinan kaaret saatetaan kunnialla loppuun, usein jopa todella voimakkaita tunteita herättävällä tavalla. Tarina Chris Smithin ja Emilia Harcourtin rakkaudesta sai minut kyyneliin, kertomus Checkmaten perustamisesta tuntemaan lämmintä onnea ja tragedia Rick Flagin vajoamisesta pimeyteen tuntemaan inhottavaa niljakkuutta. Näyttelijöiden performanssit olivat jälleen täyttä kultaa ja Gunnin musiikkivalinnan ihastuttavan mukaansa tempaavia. Jakso herättää uteliaisuuden tulevaisuutta kohtaan, jättäen kuitenkin tyydyttävän tunteen koetusta matkasta. Kyseessä on erinomainen päätös erinomaiselle kaudelle televisiota.
Mitä sinä pidit tästä jaksosta? Entä koko Peacemakerin toisesta kaudesta? Mitä odotat DC-Universumin tulevaisuudelta? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti