Kuvakarju-arvostelu: One Piece, osa 107 (Ivrea – Sisältää SPOILEREITA)
On mielenkiintoista miten One Piece yhä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen jaksaa vetää minua puoleensa. Siitäkin huolimatta, että nykyinen suomentaja ja julkaisija on huomattavasti edellisiä heikompia en voi välttyä siltä lapsenomaiselta riemulta mikä valtaa ruumiini kun saan uusimman numeron käsiini. Sama päti jälleen myös sadanseitsemännen kirjan kohdalla. Siitäkin huolimatta, että olin vasta lukenut sen sisältämät luvut uudestaan netin kautta.
Tarinassa seikkaillaan yhä Egghead-saarella, jossa fantastinen merirosvoseikkailu on ottanut suurimmat harppauksensa scifin maailmaan. Tarinan päähenkilöt, Olkihattu-piraatit, jatkavat maailman viisaimman miehen, tohtori Vegapunkin suojelemista Maailmanhallitukselta. He jopa hetkellisesti liittoutuvat entisten vihollistensa kanssa.
Vanhojen vihollisten välinen hetkellinen liitto on aina hauskaa seurattavaa, eikä Eiichiro Odan mestariteos ole poikkeus. Päähenkilöiden Luffyn ja Zoron sanailu agenttien Luccin ja Kakun kanssa on riemukasta seurattavaa, samoten Odan dynaamiset piirrokset hahmoista jakamassa mielikuvituksellisia iskujaan rinta rinnan vihollisiaan vastaan. Kirja tempaisee jälleen mukaansa saman tien. Ainakin lukijan jolle hahmot ja maailma ovat jo tuttuja, aloittelijaystävällinen 107. osa ei missään nimessä ole.
Toki Oda antaa esimerkiksi Oharan kansanmurhasta pienen infopaketin katsojille, mutta sekin toimii enemmän muistutuksena vanhoille lukijoille nykytilan kontekstista, kuin uusia lukijoita valistavana opetuksena. Kyseessä on kuitenkin vain yhden ruudun tietoiskusta ja parin ruudun dialogista. Joissa kääntäjä Aino J. Pukkila myös tekee valitettavan virheen, sekoittaessaan hahmon puhekielen kertojan kirjakieleen.
Hutiloidun tuntuinen käännös tuntuu olevan Ivrean julkaisun helmasynti. Hahmojen kielenkäyttö ei tunnu samalla lailla personalisoidulta kuin aiemmissa Sangatsu Mangan julkaisuissa. Erityisesti murteet ja muut oikut loistavat pääasiassa poissaololtaan. Hyvää on se, että koko kirja ei ole pelkkää jäyhää kirjakieltä, mutta yksilötason persoonallisuutta kaipaan edelleen enemmän ja enemmän. Lisäksi käytetty kieli tuntuu välillä todella tönköltä. Esimerkiksi lause Kid-piraattien tuhosta tuntui siltä kuin Pukkila olisi kääntänyt lauseen osissa tekstilaatikkojen mukaan ottamatta huomioon lauseen koko kontekstia.
Näinä hetkinä lukija lentää väkisinkin ulos kirjan immersiosta ja joutuu pinnistelemään päästäkseen takaisin sen maailmaan. Samaa aiheuttavat myös kääntämättä jääneet iskujen ja pirunhedelmien nimet, joiden kohdalla joutuu etsimään selityksiä marginaaleista. Mikä pahinta, osassa 107 nämä selitykset puuttuvat hävyttömän usein kokonaan. Jotain pientä hupia sain toki kun kuvittelin mielessäni One Piecen animeadaptaation ääninäyttelijät huutamassa alkuperäisiä iskujen nimiä.
Tarinan käänne Vegapunkin pettäjästä tuntuu hitusen itsestään selvältä. Tottakai hänen itsestään irrottama ahneuden manifestaatio himoitsee elämältään enemmän kuin pelkkää ruokaa ja lepoa. Samaan aikaan olen valinnasta iloinen, sillä muut Vegapunkin osat tuntuivat liian sympaattisilta hahmoilta. Jopa hänen pahuutensa manifestoituma, Lilith, on enemmän ilkikurinen ja väkivaltaan taipuvainen pikkumulkku, kuin oikeasti puhtaan paha olento. Itse tulkitsen tämän esimerkkinä Vegapunkin hyvästä sydämestä – hänestä ei voi eristää todellista pahuutta jos hänessä sitä ei lähtökohtaisesti ole ollut.
One Piecen normaalista rakenteesta poiketen Eggheadin-saagaksi nimetty tarina tekee tässä osassa pidemmän ekskursion pois päähenkilöiden seikkailusta. Kirja kuvaa miten Luffyn veli, vallankumousarmeijan esikuntapäällikkö Sabo, todisti Maailmanhallituksen salaista hallitsijaa, sekä sen miten Luffyn isoisä, merivoimien lippueamiraali Garp matkasi merirosvo-Mustaparran saarelle pelastamaan oppipoikaansa eversti Kobya.
Oda hallitsee erinomaisesti sivuhenkilöiden luomisen siinä missä päähenkilöidensäkin, joten tavallista isompi sivuseikkailu näiden muiden hahmojen parissa on vain tervetullut lisäys. Erityisesti Garpin ja Kobyn seikkailu on mahtava. Muutamalla luvulla Oda syventää näiden välistä suhdetta ja Garpin perintöä merivoimille. Vanha mies on keskittynyt uuden sukupolven kouluttamiseen ja näkee nämä siviilejä suojelevana toivona maailmalle. Hetkessä katsoja on hänen mukanaan kannustamassa merivoimien pelastusoperaatiota ja tuntee pettymyksen kun tämän entinen oppilas, Kuzan, on päätynyt osaksi Mustaparran joukkoa.
Kuvaus Kobysta ja tämän nykyisistä tovereista myös herättää katsojan mielikuvituksen eloon. Oda maalaa hienosti näiden villeillä persoonilla kuvan kahden vuoden seikkailuista ja tutustumisesta pienten interaktioiden avulla. On huvittavaa miten esimerkiksi kommodori Prince Grus on mustasukkainen Kobylle tämän Garpilta saamasta huomiosta ja miten selvästi ihastunut Hibari on Kobyyn. Lukujen välisissä kysymysnurkissa myös nähdään miten lukijat ottavat ihastuneena (lue: kiimaisena) vastaan kommodori Kujakun hahmon, joka käskyttää elottomia esineitä ruoskallaan.
Pisteenä iin päälle on Odan räjähtävä kuvitus. Koko kirja tärähtää kun hän piirtää Garpin räjähdyksenomaisen lyönnin joka järisyttää koko merirosvosaarta. Kun Garp ja Kuzan iskevät toisiaan klassisessa animeposeerauksessa, tiivistää se hienosti kahden ylivoimaisen hirviön kamppailua. Puhumattakaan kirjan lopettavasta taistelusta, jossa Kobyn kasvu pelkurinomaisesta lössykästä todelliseksi merivoimien sankariksi manifestoituu katsojien silmien eteen. Sivutarina on huikeaa tykitystä, joka saa lukijan salaa toivomaan, että Oda kirjoittaisi ja piirtäisi lisää näiden hahmojen seikkailuja.
Toisessa sivutarinassa kuninkaiden neuvostoon ja maailmanaatelin reviirille tunkeutuneet vallankumousarmeijan päälliköt taistelevat merivoimien kovimpia sotureita vastaan. Kontra-amiraalit Fujitora ja Ryokugyuu nähdään ottamassa yhteen vähemmän tunnettujen hahmojen kanssa, eikä Oda myöskään käytä tähän yhtä paljon ruutuaikaa kuin Garpin taistoon. Oleellisin tulee kuitenkin ilmi näistä; vallankumousarmeijan päälliköstö on yhtä kovaa tekoa kuin merivoimien ja merirosvojenkin huiput.
Sivutarinan oleellisin osuus tapahtuu kun Sabo salakuuntelee kuningas Cobran ja maailmaa johtavien Viiden johtotähden tapaamista. Siinä Cobralle ja Sabolle paljastuu totuus demokratiaksi itsensä naamioivasta Maailmanhallituksesta. Tyhjällä valtaistuimella todellisuudessa istuu Viittä johtotähteä komentava mystinen hahmo, josta ei vieläkään nähdä siluettia enempää. Samalla myös syvennetään sarjassa tavattavien D:n nimeä kantavien hahmojen mysteeriä. Imuksi kutsutun valtiaan mukaan he ovat jäännös Maailmanhallitusta vastaan asettuneesta valtiosta 800 vuoden takaa. Kuten on usein teorisoitu, kyseessä siis on selvästi näiden ihmisten jälkeläisistä ja tahdon perijöistä.
Sarjan tulevaisuuden kannalta on myös merkittävää, että saamme tietää myös Cobran ja näin ollen tämän tyttären, prinsessa Vivin, kantavan D:n nimeä. Vivi aiemmin seilasi hetken Olkihattujen laivalla ja on näiden kunniatoveri. Seikkailu ja hänen isänsä kuolema myös ajavat hänet jälleen pakosalle. Hahmon fanit jäävät innolla odottamaan tämän ja Luffyn joukon uutta kohtaamista.
One Piece maailman mysteerien syvennys luo samaan aikaan epämukavaa, että myös uteloittavaa tunnelmaa. Usein niin kirkas ja hilpeä seikkailu tapahtuu epämiellyttävän synkän puolen omaavassa maailmassa, jossa valta on keskittynyt kammottavalle, korruptoituneelle eliitille. Ja ihmiset tykkäävät ajatella ettei One Piece olisi poliittinen sarjakuva. Absurdi väite sanon minä. Fantasian alla sykkii järkyttävän todellinen sydän.
…
Mitä sinä pidit tästä osasta One Piecea? Kerro mietteesi kommenttiosiossa! Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti