Kuvakarju-arvostelu: Sinners (2025)
Monologi kertoo musiikin voimasta tuoda menneisyyden ja tulevaisuuden sukupolvet yhteen, sekä varoittaa siitä, että näin voimakkaat luomukset kutsuvat myös pahuutta puoleensa. Yhtymäkohta ohjaaja-kirjoittaja Ryan Cooglerin omaan uraan on mitä ilmeisin. Hänen elokuvansa ovat kaikki tavalla tai toisella käsitelleen ihmisten perimää ja kulttuuria. Oscar Grant on ikuistettu valkokankaalle elokuvalla Fruitvale Station. Adonis Creed jatkaa nyrkkeilyä Rocky Balboan opein ja Apollo Creedin veri suonissaan. Black Panther on sukupolvelta toiselle periytyvä mantteli, jonka kantaja suojelee Wakandan valtiota. Creed ja Black Panther -elokuvat ovat myös tehty suurten studioiden alaisuudessa, jolloin taiteilija joutuu aina tasapainottelemaan oman visionsa ja bisneksen vaatimusten kanssa.
Sinners-elokuvassa tämä dilemma on nuoren Preacherboyksi kutsutun miehen edessä. Hän on valtavan lahjakas muusikko ja laulaja. Nuoren pappi-isä kuitenkin varoittaa tätä syntisen elämän vaaroista. “Mikäli paholaisen kanssa tanssii, seuraa tämä joku päivä vielä kotiin.” Isän mukaan pojan olisi parempi omistaa taitonsa Jumalan ylistämiselle. Kirkon tiukka dogma ei kuitenkaan tarjoa Preacherboyn luovuudelle tarpeeksi hedelmällistä maata, jotta tämä voisi kukkia täydessä loistossaan.
Toista vaihtoehtoa saapuvat tarjoamaan pojan serkut, Smokeksi ja Stackiksi kutsutut kaksoset. Nämä ensimmäisen maailmansodan veteraanit ovat viettäneet viimeiset vuodet Chicagossa mafian alaisuudessa. Nyt on vuosi 1931 ja he ovat palanneet kotikylilleen mukanaan rahaa, juomaa ja unelma mustien ihmisten omasta juhlapaikasta. Preacherboyn kitara on veljeksiltä saatu lahja ja nyt hänen on määrä tulla esiintymään juhlapaikan avajaisissa.
Ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan esiintyvä Miles Caton tekee Preacherboyn roolin Sinnersissä. Ja huh huh mikä vakuuttava aloitus nuoren miehen uralle. Hän osoittaa saman tien omaavansa syvällisen karisman, joka saman tien houkuttelee katsojat mukaansa. Nuoren miehen intohimo taidettaan ja kauniita naisia kohtaan tulee upeasti esiin Catonin performanssista. Ja ennen kaikkea hänen syvä äänensä on upea sielun tulkki, joka vakuuttaa katsojat saman tien hahmon musikaalisuuden taianomaisuudesta.
Elokuvan keskellä Preacherboyn laulu lähtee aivan huikealla tavalla lentoon. Pitkässä otoksessa kuvaaja Autumn Durald Arkapaw’n kamera vaeltaa läpi tanssivien ja juhlivien ihmisten. Lupaus sukupolvien ja ajan halki leikkaavasta musiikista toteutuu, kun juhliin liittyy paikalla olevien esivanhempia ja tulevaisuuden jälkeläisiä. Musiikki kanavoi niin muinaisten heimojen soundeja, kuin modernien taiteilijoidenkin tahteja. Kyseessä on audiovisuaalinen karkelo, joka upealla tavalla demonstroi taiteen voimaa häikäisevän taitavasti realisoidun metaforan voimin.
Mustien ja afrikkalaisten kulttuuri, tässä tapauksessa musiikki, on aina houkutellut muita puoleensa. Miten paljon nykymusiikki onkaan velkaa bluesin ja rockin luojille, jotka eivät koskaan saaneet kaikkia ansaitsemiaan kukkia. Kulttuuri on luontaisesti myös tarkoitettu tuomaan ihmiset yhteen. Mutta kuten Sinners demonstroi, ei ehdoitta, eikä riskittä. Preacherboyn laulu toi myös paholaisen paikalle.
Paholaisena toimivat vampyyrit: irlantilainen mies ja tämän käännyttämä Ku Klux Klaniin kuuluva pariskunta. Mukanaan juhlapaikalle he tuovat lupauksia yhtenäisyydestä ja kaikkien kansojen yhteistyöstä. He jopa tarkoittavat mitä sanovat. Vampyyriksi kääntäminen on saanut klaanilaisetkin hylkäämään pinnallisen rasisminsa. Mutta se että asia kuulostaa hyvältä, ei tarkoita sen olevan sitä.
Vampyyrit eivät voi elää valossa ja elävät ihmisten verellä. He voivat tanssia vanhoja tanssejaan yhdessä, mutta onko heistä luomaan uutta? Yhteenkuuluvuus on kaunista, mutta monokulttuurin vaarana on kaiken yksilöllisyyden ja omaperäisyyden katoaminen. Taiteesta ja kulttuurista voi pahimmillaan tulla pelkkä kylmä tuote massoille, jolla kapitalisti ruokkii omia himojaan.
Ryan Coogler tiedostaa ihmisen tarpeen luovuudelle ja tunteidensa ilmaisulle. Sinners pursuaa ilottelua ja seksiä. Teoksen nimi tarkoittaa “syntisiä.” Elokuvan vastakkainasettelu kirkon ja muusikoiden välillä luo kuvan siitä, miten häpäisemällä kirkko yrittää estää ihmisiltä näiden luonnollisen käyttäytymisen. Mustienkin ihmisten kirkko Amerikassa pohjautuu valkoisen ylivallan heille pakottamaan Kristinuskoon. Sinnersissä on hyvin oleellista se, että blues on jotain minkä mustat toivat mukanaan Afrikasta. Tätä kuvastaa myös elokuvassa tavattava Hoodoota harjoittava Annie, joka on ainoa joka vampyyrien hyökätessä tietää miten puolustautua. Coogler näin ilmaisee selvästi muinaisten esivanhempien uskomusten olevan lähempänä totuutta ja tiedostavan paremmin ihmisluonnon kuin valkoisen ylivallan välineeksi valjastettu kirkko. Niin ikään on oleellista, että elokuvan aloittava monologi vahvistaa näiden totuuksien löytyvän niin afrikkalaisten, kuin amerikkalaisten ja irlantilaistenkin kansanperinteistä.
30-luvun Mississippiin sijoittuvassa tarinassa tottakai väkisinkin on valkoisen ylivallan vaara aina läsnä. Coogler taiteilee tämän hienosti osaksi tarinaansa. Kaksoset ostavat juhlapaikaksi tarkoittamansa sahan rasistilta äijältä. Heidän serkkunsa haaveilee kaupungista, jossa ei olisi rotuerottelua. Ennen kaikkea pelkkä valkoisten ihmisten läsnäolo heidän juhlissaan nähdään uhkana. Dialogi tekee kivuliaan selväksi, miten pienikin asia saattaa johtaa katastrofiin. Mikäli heidän tiloissaan joku kaataa vahingossa juomansa valkoisen ihmisen päälle tai vain tuijottaa valkoista naista liian pitkää ja sana lähtee leviämään, on koko talo pian hyökkäyksen kohteena. Valkoisen ylivallan alla ei voi vain unohtaa rasismia ja leikkiä yhdessä kotia, niin syvällä se on yhteiskunnan rakenteissa.
Tätä monimutkaistaa elokuvassa Hailee Steinfeldin tiukasti tulkitsema Mary. Hän on Stackin entinen naisystävä ja ollut tärkeä osa paikallista mustien ihmisten yhteisöä koko ikänsä. Mary on ulkoisesti valkoihoinen. Hänellä on yhden isovanhemman puolelta hitusen mustaa verta, mutta käytännössä kenenkään on vaikea sanoa ulkonäön perusteella mitä etnisyyttä hän edustaa. Tämän vuoksi myös Stack aikanaan hylkäsi naisen ja järjesti tälle valkoisen aviomiehen. Ulkopuolisille he olisivat aina olleet sen ajan etelävaltioissa “sekarotuinen” pariskunta ja sen vuoksi jatkuvasti vaarassa. Heidän yhteinen tulevaisuutensa olisi aina ollut jatkuvaa pakoilua ja piilottelua. Coogler demonstroi seikkaperäisesti sitä miten pelkkä “rakkaus” ei todellakaan riitä tuomaan turvaa ja hyvää elämää.
Mary on kuitenkin kaikkien, paitsi ehkä juuri Stackin, mielestä oikeutettu tulemaan mukaan mustien juhlaan. Kun valkoiset vampyyrit näkevät tämän, se kuitenkin nostaa epäilykset juhlijoiden tekopyhyydestä. Ja kun Mary itse tietää asemansa vaaleaihoisena naisena, kuvittelee hän voivansa käyttää etuoikeuttaan yhteisönsä hyväksi. Kyseessä on todella mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten valkoiset voivat toimia vähemmistöihin kuuluville lähimmäisilleen liittolaisina. Siinäkin on oltava äärimmäisen varovainen. Sillä jos ei tiedä kaikkia riskejä mitä tilanne pitää sisällään, saattaa vain pahentaa rakkaidensa tilannetta. Tie helvettiin on hyvillä tarkoituksilla kivitetty.
Michael B. Jordan esittää molempia Smokestack-kaksosia upealla otteella. Hän pitää huolen, että Cooglerin kirjoittamat kaksoset tuntuvat molemmat kokonaisvaltaisilta ihmisiltä, eivätkä eroa vain tekstissä. Smoke on vakava ja käytännöllinen, Stack taas intohimoinen ja idealistinen. Jordanin filmitähden karisma huokuu veljeksistä hurmaten katsojat saman tien. Tuplaroolillaan hän osoittaa upeasti taipuvansa jos minkälaisiin roolisuorituksiin. Missään vaiheessa ei katsoja myöskään epäile sitä, etteikö katselisi kahta eri ihmistä. Niin vakuuttava Jordanin suoritus on. Ja toki takariviä varten veljekset on myös värikoodattu: Smoke on sininen ja Stack punainen.
Smokestack-kaksosissa ja näiden serkussa voi myös nähdä Ryan Cooglerin dilemman taiteilijana. Studiosysteemissä työskennellessä on oltava Stackin tavoin kylmä ja laskelmoiva. Mikäli haluaa toteuttaa itseään suurella rahalla, on tehtävä bisnestä suurten yritysten kanssa ja tehdä näille voittoa. Mutta tällä ei ole mitään tarkoitusta, mikäli hänellä ei ole Stackin intohimoa. Bisnesmielen tehtävä on turvata luovuus, eikä asettua sen tielle. Tämän vuoksi myös Preacherboy on lopulta se, jota kaikista eniten on elokuvan tarinassa suojeltava. Hän on Cooglerin luovuus. Hän on se avain, joka auttaa myös muut vähemmistöihin kuuluvat taitelijat ovesta sisään. Parhaimmillaan tuloksena on ennennäkemätön mestariteos. Kuten Sinners.
Kommentit
Lähetä kommentti