Kuvakarju-arvostelu: Hoivakoti (Hemmet, 2025)
Ohjannut: Mattias Johansson Skoglund
Kirjoittanut: Mattias Johansson Skoglund, Mats Strandberg
Hemmet-romaanin kirjoitti Mats Strandberg
Vanheneminen on pelottava ajatus. Kroppa tai mieli pettävät ja joutuu turvautumaan jatkuvasti muiden apuun. Pienikin kömmähdys saattaa tuhota haurastuneen kehon. Ei ihmekään, että kauhugenre on ottanut aiheen yhdeksi suosikeistaan. Asialla pelottelun eettisyys on toki sitten aivan oma lukunsa.
Ohjaaja-kirjoittaja Mattias Johansson Skoglund on ymmärtänyt ikääntymisen karmivuuden varsin mainiosti. Kun hän kuljettaa päähenkilönsä Joelin (Philip Oros) viemään äitiään Monikaa (Anki Lidén) muistisairaille tarkoitettuun hoivakotiin, tekee hän katsojan olon saman tien tukalaksi. Aulassa odottava täti toistelee samaa puheenpartta silmät ahdistavasti suoraan kameraa tuijottaen. Muut asiakkaan valittavat ja pyytävät tavata milloin ketäkin kauan sitten elämäänsä kuulunutta ihmistä. Jokin tuntuu kovasti olevan vialla.
Johansson Skoglund ei onneksi suoraa tuomitse ikäihmisten hoivakotia minään vanhan ajan hullujenhuoneena, vaan pohjustaa tätä kummallisuutta varmasti elokuvansa aloituksella. Kun Joel saapuu auttamaan äitiään muutossa hoivakotiin, tuntuu jo tämän talossa olevan jokin vinksallaan. Erityisesti hirvittävän hajuinen tahra äidin sängyn takaisessa seinässä herättää kummastusta. Eikä ole sekään yhtään huojentavaa, että Monika kovasti väittää edesmenneen aviomiehensä Bengtin (Peter Jankert) odottavan häntä.
Menneisyyden traumat ovat tottakai myös osa tätä kauhuelokuvaa. Kyseessä on ikivihreä aihe, joka koskettaa ihmisiä niin kauan kuin jatkamme toistemme satuttamista. Oli se tarkoituksella tai vahingossa tehtyä. Hoivakodissa Philip Orosin esittämä Joel ei selvästikään tunne oloaan mukavaksi kotiseudullaan. Hän lääkitsee itseään alkoholilla ja iloitsee isänsä kuolemasta. Lapsuudenystävän Ninan (Gizem Erdogan) kanssa käydyistä keskusteluista voi päätellä Joelin olleen menneisyydessään melkoinen hulivili. Ja paluu kotiseudulle uhkaa palauttaa miehen vanhojen pahojen tapojen pariin.
Elokuvassa on mukana yliluonnollinen elementti. Mikään muu tuskin selittäisi hoivakodissa tapahtuvia kummallisuuksia, jotka saavat hoitajat jäämään pois töistä kauhusta kankeina. Yliluonnollisuus kuitenkin toimii vain välineenä, joka auttaa kuvaamaan traumojen aiheuttamia jälkiä. Johansson Skoglund kuvaa hienosti sitä miten menneisyyden kaltoinkohtelu pistetään myöhemmin kiertämään ilman, että ihminen itse kunnolla on toimistaan perillä. Tämän viestin välittää Anki Lidénin häikäilemätön performanssi Joelin äitinä Monikana. Hän viiltää terävällä varmuudella kaikilla saamillaan vuorosanoilla ja tarvittaessa sitten piiloutuu hämmentyneen vanhuuden suoman suojan alle.
Philip Oros ja Ninan roolin tekevä Gizem Erdogan ajavat hyvin asiansa. Molemmat ovat ehdottomasti viehättäviä näyttelijöitä joita katsoo mielellään, mutta ei heistä paljoa muuta sanottavaa ole. Pelokkuus ja turhautuminen tulevat hyvin läpi performansseista, mutta materiaali ehkä olisi kaivannut hiukan enemmän potkua. Johansson Skoglund ja Mats Strandberg eivät ole onnistuneet käsikirjoituksellaan luomaan hahmoista niin syvällisiä, että katsoja haluaisi viettää elokuvan kestoa enempää aikaa heidän kanssaan. Hahmoilla on kyllä omat elämänsä ja ongelmansa, mutta ne eivät tunnu resonoivan kovasti.
Hoivakodin ongelma, jos sitä voi nyt sellaiseksi sanoa, on se että se on vain hyvä. Ei sen parempi tai huonompi. Kun sen teeman on avannut jäljelle jää varsin vähän analysoitavaa. Käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus ovat onnistuneet häivyttämään itsensä pois tarinan tieltä, mitä voi toki pitää onnistumisena. Jännityksen taso elokuvassa riippuu vain siitä miten pelottavana katsoja pitää vanhentumista ja menneisyyden traumoja. Allekirjoittaneella ei sen enempää tästä sanottavaa ole.
Kommentit
Lähetä kommentti