Kuvakarju-arvostelu: Katseiden alla (2025)
Burkina Fasosta Suomeen muuttanut Sibiry on koreografi ja tanssija. Kylmä pohjoinen on yksinäinen maailma, jossa mies alkaa kaivata kotimaansa lämpöä ja yhteisöä. Puhelut kotoa kuitenkin tulevat lähinnä rahaa pyytäviltä tutuilta. Pienen kylän burkinafasolaiset ovat vakuuttuneita siitä, että jokainen Eurooppaan lähtenyt rikastuu nopeasti. Samaan aikaan Suomessa taas afrikkalainen nähdään muukalaisena, riippumatta tämän kielitaidosta ja ahkeruudesta.
Kahden maan väliseen limboon juuttuminen on Jenni Kivistön ja Jukka Rastaksen dokumenttielokuvan ytimessä. Maahanmuuttajien tarinoita on toki nähty valkokankaalla ennenkin, mutta tuskin tavalla jolla Katseiden alla sen tekee. Elokuva tekee kivuliaan selväksi sen miten maahanmuuttajasta tulee helposti vieras myös kotimaassaan. Länsimaiden väkisin puskema imago vauraudesta ja onnesta on ainut kuva mikä köyhemmille maille on annettu Euroopasta. Näin ollen kun ihminen saapuu tänne muualta, ovat nämä usein karvaan pettymyksen edessä.
Kymmenen vuotta Suomessa asunut Sibiry on toki aikoja sitten päässyt pettymyksestään yli, jos hän sellaisen on kokenut. Kotona olevien ihmisten vakuuttaminen eurooppalaisen unelman valheellisuudesta ei kuitenkaan ole helppoa. Joka kerta kun Sibiryltä pyydetään taloudellista apua, hän joutuu pohtimaan uudestaan onko avun tarve aito ja ruokkiiko hän rahoillaan vain ongelmallista kehää.
Sibiry alkaa haaveilla pysyvämmän avun tarjoamisesta, joka auttaisi hänen kotikyläänsä itse kehittämään tilannettaan. Maailma on kuitenkin tehnyt Sibirylle selväksi sen, että valkoiseen apuun on turha luottaa. Eurooppalaiset vain riistävät Afrikan rikkauksista ja jättävät sitten köyhtyneet kansat oman onnensa nojaan. Ja mikäli he yrittävät auttaa, rahat päätyvät helposti vain ruokkimaan korruptiota tai ovat uskonnollisten lähetyssaarnaajien ehdollistamia.
Ahkeran ja hyväsydämisen Sibiryn idea ottaa yksinkertaisen, pienen linja-auton muodon. Mikäli hänen vähävaraiseen kotikyläänsä saataisiin bussi, helpottaisi se paikallisten elämää suunnattomasti. Kulkeminen keskustaan nopeutuisi ja yhteydet muuhun maahan voisivat inspiroida perustamaan yrityksiä. Ravintolat ja tanssipaikat saisivat nuoretkin jäämään kotiin edistämään paikallista kehitystä, sen sijaan että seuraavat Sibiryä valkoisten valheiden perässä. Bussin kuljettaminen Suomesta Burkina Fasoon ehjänä onkin sitten vaikeampi rasti.
Maahanmuuttajalle ei Suomessa tosiaankaan ole heti luvassa rikkauksia ja onnea kun tänne saapuu. Työllistyminen on vaikeaa ihan kaikille, eikä siinä onnistuneetkaan tule saamaan paljoa enempää kuin sen minkä perustarpeiden tyydyttäminen vaatii. Sibirylläkin on vielä oma tytär kasvatettavana. Suomessa ei myöskään ole samaa yhteishenkeä mikä Afrikan maissa on perinteisesti vallannut. Keskustelu Sibiryn ja tämän ystävän välillä paljastaa, että vaikka he ovat läheisiä, saman maan kasvatteja ja asuvat fyysisesti lähellä toisiaan, he näkevät hyvin harvoin. Suomalainen eristäytyminen on pikkuhiljaa tarttunut myös näihin afrikkalaisiin ihmisiin.
Valkoiselle katsojalle elokuva toimiikin erittäin hyvänä herätyksenä sille, mitä meidän maastamme ja kulttuuristamme puuttuu. Katseiden alla näyttää miten Suomessa joutuu painimaan yksin päivästä toiseen ja työpäivän jälkeen on liian väsynyt sosialisoimaan. Burkina Fasossa kuvatut kohtaukset taas näyttävät miten koko kylä tulee säännöllisesti yhtene puhumaan yhteisistä asioista ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Burkinafasolainen paikallispolitiikka on arkipäivä ja osa kaikkien elämäntapaa. Tämän todistaminen saa todella kaipaamaan lisää yhteisöllisyyttä myös Suomeen.
Sibiry ei saapunut Suomeen rikastuakseen, vaan tanssiakseen. Hänen intohimonsa on nykytanssi, joka myös on iso osa elokuvan ruutuaikaa. Erityisesti katsojassa resonoi upea kuva perinteiseen hameeseen pukeutuneesta, paljasrintaisesta miehessä tanssimassa keskellä suomalaista talvea. Visuaalinen kontrasti kuvaa vaikuttavasti kahden kodin väliin jäänyttä Sibiryä. Tanssi antaa hänen yhdistää kaksi osaa itsestään ja saa hänet leijumaan abstraktin taiteen maailmaan.
Elokuvassa Sibiry kertoo miten hän löytää inspiraation koreografiaansa katsomalla ikkunastaan ulos. Pakkasessa eri tavoin taivaltavat ihmiset luovat tietämättään tunteen, jonka Sibiry pyrkii tanssillaan viemään eteen päin. Elokuvassa kuvataan tätä tanssia varsin paljon ja kaikesta merkityksen löytäminen voi vaatia varsin valveutunutta katsomista tai jälkikäteen asiasta itseään muistuttamista. Itselleni elokuvan traileri muistutti tanssikohtauksista ahtaassa, valkoisessa kammiossa ja liikkuvassa hississä. Nämä voi tulkita muottina johon maahanmuuttaja pakotetaan maailmassa, sekä tämän alati liikkuvana identiteettinä. Tanssi voi toimia myös vastauksena ihmisen koneellistumiselle. Yhteiskunta pakottaa seuraamaan erilaisia rutiineja robotin tavoin, mutta tanssi sallii ihmiskehon liikkua vapaasti juuri kuten tanssijasta itsestään oikealta tuntuu.
Kommentit
Lähetä kommentti