Kuvakarju-arvostelu: Batman: Toinen vuosi (Batman: Year Two)
Batman: Ensimmäinen vuosi on ikoninen kuvaus Lepakkomiehen alkuajoista. Vaikka luin sen ensimmäisen kerran vasta keväällä, tuntui se heti jossain määrin tutulta. DC-sarjakuvien merkittävänä klassikkona olin varmasti kuullut siitä kauan ennen kuin oman kopioni avasin. Batman: Toinen vuosi taas jo nimensä puolesta kuulostaa Ensimmäisen vuosen hyvällä maineella ratsastavalta, väkisin väännetyltä jatko-osalta. Samaan aikaan tämä toisaalta myös herätti mielenkiintoni. Onhan tällaiset myös mahdollisuuksia kirjoittajille jättää omanlainen jälkensä sarjakuvien kaanoniin.
Ennakkoluuloni osoittautuivat muutenkin osittain vääriksi. Batman: Toinen vuosi julkaistiin Yhdysvalloissa samana vuonna Detective Comics -lehdessä, kun Ensimmäinen vuosi Batmanissa. Kirjoittaja Mike W. Barrin esipuheesta selviää, että hänen työstäessään Toista vuotta, ei Frank Millerin klassikkoa oltu vielä edes julkaistu. Tämä antoi Barrille vapauden kirjoittaa Lepakkomiehen alkuajoista melko vapaasti omalla tyylillään.
Esipuheessa itseäni ihastutti myös se, että hän kertoo intoilevansa paljonin hahmon villimmistä, sarjakuvamaisemmista puolista, tylsän realismin suhteen. Toisen vuoden tarinaa varten hänen oli kuitenkin pakko hiukan riisua näitä elementtejä, jotta Bruce Wayne ei sankarin roolissa olisi vielä liian kokeneen oloinen. Ajatustasolla kuitenkin arvostan Barrin periaatteita. Tuntuu että erityisesti ohjaaja Christopher Nolanin Batman-elokuvat ovat vieneet ihmisten ajatukset liikaa realismiin pyrkivän riisutumman sankarin puoleen. Mikä on toki absurdia kun puhutaan miljardööristä, joka öisin pieksee rikollisia lepakoksi pukeutuneena. Lähtökohtaisesti realismi on tästä hahmosta kaukana.
Batman: Toinen vuosi kertoo tarinan siitä kun Viikatemiehenä tunnettu omankädenoikeuden harjoittaja palaa kahdenkymmen vuoden tauon jälkeen Gothamin kaupunkiin. Kyseessä on Barrin yritys tuoda uusi jäseni Batmanin ikoniseen joukkoon vihollisia. Kuvittaja Alan Davis on antanut Barrin kirjoittamalle hahmolle aina räheän, joskin varsin naiivin ulkomuodon. Viikatemies rokkaa verenpunaista, piikikästä haarniskaa, pääkallomaskia ja mustaa viittaa. Aseenaan hänellä on käsissään valtavat viikatteen terät. Hahmo tuntuu jossain määrin edeltäkävijältä mitä tulee yhdeksänkymmentäluvun antisankareihin.
Hahmon toimintakin vastaa hyvin pitkälti Marvel-sarjakuvien Punisher-hahmoa. Viikatemies riehuu kaduilla tappaen rikollisia välittämättä siitä miten vakavia näiden teot ovat. Heti ensimmäisenä Barr laittaa tämän viipaloimaan seksityöntekijöitä. Koska mikäpä muukaan saisi lukijoita tunnistamaan, että kyseessä on kypsä katutason seikkailu. Viikatemies on myös niin paha, että tappaa jopa poliiseja. Mitä näin sivuhuomautuksena olisi kiva nähdä Punisherinkin tekevän enemmän.
Batman ei tietenkään voi antaa uuden uhan riehua kaduilla ja vaarantaa hänen yksinoikeuttaan väkivaltaiseen rikosten pysäyttämiseen. Ja näin ollen kaksikon napit päätyvät vastakkain tarinamme sankarin kohdatessa ensimmäisen vakavan tappionsa. Potentiaalia syvempään pohdintaan naamiosankarin työstä tulee esiin saman tien. Bruce Waynen läheiset ovat huolissaan tämän öisistä puuhista ja hänen pitää itsekin jälleen pohtia omaa suhtautumistaan väkivaltaan. Miljardöörin pää menee entisestään sekaisin kun hänen vanhempiensa tappaja, Joe Chill, tulee yhtäkkiä mukaan kuvioihin. Batman löytää itsensä pian kantamassa käsiasetta ja pohtiessa kostoa.
Tämä aspekti tekee Toisesta vuodesta todella kiinnostavan tarinan. Barr herättää mielenkiintoisen kysymyksen siitä miten naamioitunut väkivallanharjoittaja asettaa rajat toiminnalleen. Batman ei ole lähtökohtaisesti suostunut tappamaan ketään ja tunnetusti inhoaa vanhempiensa hengen vieneitä käsiaseita. Samaan aikaan Viikatemies viipaloi rikolliset kokonaan pois pelikentältä. Ja yhtäkkiä Batman on liittounut halveksimiensa rikollisten kanssa. Moraaliset kysymykset ovat todella mielenkiintoisia, minkä vuoksi onkin sääli, että Barr ei oikein onnistu niihin vastaamaan.
Toisen vuoden riippakivi on liian ripeä tahti ja liian vähäinen teemojen tutkiminen. Se esittää kysymyksiä, mutta ei selvästi käsittele erilaisia vaihtoehtoja. Bruce Waynen sisäinen ääni ja epävarmuus ovat varsin hyvin mukana, mutta Barrin kirjoitus kaipaa suoraan sanottuna lisää alleviivaavuutta. Loppujen lopuksi tarinan esittämät vastauksetkin tuntuvat tulevan enemmän siitä mitä lukija ennestään tietää Batmanista. Mikäli hahmon periaatteet eivät ole tuttuja, saattaa Toisen vuoden loppu tuntua vajaavaiselta ja pointti Batmanin murhanhimosta ja käsiaseesta tälle epätyypillisenä käytöksenä mennä ohi. Hommaa ei helpota sekään, että lopussa Barr ottaa valinnan pois Brucelta, jättäen tämän moraaliseen limboon. Joka toisaalta voi myös olla etu, mikäli myös Toista vuotta seuranneet tarinat kuvaavat hahmon epävarmuutta.
Storyhouse Egmontin julkaisema uusi painos Toisesta vuodesta sisältää myös Barrin omalle tarinalleen kirjoittaman jatko-osan, Ympyrä sulkeutuu. Tämä tarina kuvaa Viikatemiehen ja Toisen vuoden muiden elementtien paluuta Batmanin maailmaan. Tällä kertaa Batmanilla on myös Robin mukanaan seikkailussa, mikä ilahdutti itseäni varsin paljon. Suhde suojattiinsa antaa Batmanille lisää paineita toimia oikein jahdatessaan Viikatemiestä. Myös Joe Chillin perintö tarinassa auttaa täydentämään päätarinan jättämää aukkoa. Bruce Wayne saa uuden tilaisuuden näyttää itselleen kuka hän on naamiosankarina. Kyseessä on erinomainen lisä Toiseen vuoteen, joka nostaa kokonaisuuden arvoa merkittävästi.
Tarinallinen elementti mitä ei tämä jatko-osakaan onnistu korjaamaan on Toiseen vuoteen tungettu romanssi Bruce Waynen ja nunnaksi aikovan Rachel Caspianin välillä. Rachelin isän Judson Caspianin alias on tottakai Viikatemies. Bruce ja Rachel tapaavat ja rakastuvat saman tien syistä, jotka jäävät lukijalta täysin pimentoon. Yhtäkkiä suunnitelmat nunnan roolista onkin hylätty ja Bruce suunnittelee naimisiinmenoa. Sydäntäsärkevä totuus Rachelin isän salaisuudestakaan ei jaksa erityisemmin resonoida mitä tulee naisen kokemaan petokseen.
Barr ei tunnu olevan ollenkaan kiinnostunut syventymään kirjoittamaansa romanttiseen sivujuoneen. Treffailu on kirjassa vähäistä ja tunteiden vain sanotaan olevan voimakkaita. Väkisinkin herää kysymys siitä, miksi tämä edes on osa tarinaa, jos sitä ei käsitellä? Mehukasta tragediaa on kuitenkin asetelman perusteissa riittämiin, mutta kaikki muu juoni vie tältä voimat. Rachelin potentiaali niin moniulotteisena hahmona, kuin Brucelle motivaatiota antavana juonielementtonäkin jäävät ajatustason leikittelyksi. Lopulta lukija päätyy vain pyöräyttämään silmiään kun Bruce Wayne jää jälleen yksin kartanoonsa mököttämään.
Kuvituksen puolesta Batman: Toinen vuosi on lähes täysi napakymppi. Alan Davis piirtää Toisen vuoden ensimmäisen osan ja Ympyrän sulkeutuu ikonisen vahvalla tyylillään. Hänen hahmonsa ovat lennokkaan sarjakuvamaisia ilmeiltään ja sopivat erinomaisesti Gothamin katuja koristamaan. Niin ikään hänen Lepakkomiehensä on upea, varjoissa hiipivä ja taivaalla liitävä ikoninen ilmestys. Davis takaa kirjan alun ja lopun kuvituksella sen, että katsoja voi sulkea teoksen visuaalisesti tyydytettynä.
Eikä Toisen vuoden osat toisesta neljänteen kuvittanut Todd McFarlane jää kauas Davisin taakse. Hänen tyylinsä on ehkä askeleen geneerisempi ja hahmonsa jäykempiä. Mutta kuvituksessa on myös pysäyttävää jykevyyttä, mikä antaa aivan omanlaisensa ryhdin tarinalle. McFarlanen kuvituksessa on varmuutta, mikä pitää huolen siitä, ettei pettymys Davisin katoamisesta jää monenkaan sivun jälkeen enä vaivaamaan.
Ongelma McFarlanessa on kuitenkin hänen itse tussaamansa tarinan neljäs osa. Alfredo Alcalan korostettua McFarlanen taiteen parhaita puolia sulavilla, mehukkailla täydennyksillään, päätyy McFarlanen omat tussakset näyttämään todella laihoilta. Käännös Alcalan tusseista piirtäjän omiin tuntuu suuremmalta käännökseltä kuin piirtäjän vaihto pois Davisistä ja takaisin. McFarlanen tussit ovat liian ohuita, jättäen taiteen karkeaksi ja heikon tuntuisiksi. Hetken jopa mietin onko kopiossani painovirhe joka kuvia heikentää. Hyvä puoli on se, että kirja onnistui näin täydentämään minulle sitä miten suuri merkitys tussaajalla ja tätä kautta koko sarjakuvan tekijätiimillä onkaan.
Mike W. Barrin Batman: Toinen vuosi on varsin pätevä Lepakkomies-seikkailu, joka ei kuitenkaan onnistu toteuttamaan täyttä potentiaaliaan. Tarina ei mene tarpeeksi syvälle esittämiinsä teemoihin kostosta ja katuväkivallasta. Sen esittelemät hahmot jäävät osittain pintaraapaisuiksi. Laajempi konteksti kuitenkin auttaa lukijaa sitomaan langanpäitä yhteen. Myös kirjan kuvataide on yhden osion tussausta lukuunottamatta aivan erinomaista. Teos saa haluamaan lisää Lepakkomies tarinoita hyllyyn. Ja näyttähän hahmo paljon paremmalta näin siniseen ja harmaaseen pukeutuneena, kuin siihen ainaiseen mustaan.
Kommentit
Lähetä kommentti