Kuvakarju-arvostelu: Supergirl – Maailma (Supergirl: The World, 2026)
Supersankareistaan tunnettu DC Comics päätti vuonna 2026, ilmeisesti Supergirl-elokuvaa juhlistaakseen, julkaista Supergril: Maailma -nimisen sarjakuva-albumin. Kyseessä kansainvälisesti tuotettu kokoelma kirjan nimisankarin seikkailuja, joissa eri maiden kirjoittajat ja piirtäjät vievät Terästytön kotimaahansa seikkailemaan. Samalla tavoitteena on varmasti tehdä Teräsmiehen vähemmän tunnettu serkku tunnetummaksi maailmalla.
Itsekään en ollut ennen tätä lukenut Supergirl-sarjakuvia. Hahmo oli minulle entuudestaan tuttu ainoastaan 2010-luvun Supergirl-sarjasta. Kyseessä oli kelpo supersankaridraama, joskin moni sanoi sen tehneen Terästytösä liikaa serkkunsa kaltaisen. Sillä olin erittäin innokas tutustumaan Supergirl: Maailma -kirjaan ja sen myötä sarjakuvien versioon hahmosta.
Maailma ei saa varsinaisesti rakastumaan Terästytön hahmoon. Kara Zor-Elin taustaa valotetaan hiukan joissain tarinoissa, mutta yleisesti ottaen nämä episodit ovat turhan lyhyitä syventyäkseen hahmon persoonaan ja oikkuihin. Jälkikäteen katsojalle jää kuva aika geneerisestä sankarihahmosta. Tomerasta ja hyvää tahtovasta seikkailijasta, joka on utelias tutustumaan uuteen kotiplaneettaansa. Ehkä hitusen oikukkuutta tulee esiin kokoelman viimeisessä tarinassa.
Japania edustavassa kirjoittaja Satoshi Miyagawan ja kuvittaja Kai Kitagon tarinassa Terästyttö ja -mies matkaavat “nousevan auringon maahan” maistelemaan paikallisia karkkeja. Ja onhan se kai hassua että nämä suuret, jumalaiset voimat omaavat sankarit ovat myös valtavia sokerihiiriä. Erityisesti kirjan viimeisenä tarinana se vain tuntuu hiukan lattealta.
Hahmon ympäripyöreys toisaalta tekee kirjasta myös helposti lähestyttävän. Se ei vaadi lukijalta juurikaan mitään ennakkotietoa, mitä suuri kansa ei Teräsmiehestä jo tietäisi. Kotiplaneetta on tuhoutunut ja sieltä peräisin oleva vihreä kivi, kryptoniitti, vie voimat. Maailman tarinoihin on helppo kenen tahansa hypätä mukaan ja parhaimmillaan se antaa mielenkiintoisia katsauksia eri maiden kulttuureihin.
Siinä missä Japanin erikoisherkut eivät onnistuneet nälkää tyydyttämään, onnistuvat monet muut kirjan tarinat selvästi paremmin. Esimerkiksi puolalaisessa tarinassa Terästyttö sukeltaa paikalliseen kaivokseen pelastamaan loukkuun jääneitä työntekijöitä ja saa apua paikalliselta myyttiseltä hahmolta. Meksikossa taas värikkäät, vanhojen uskomusten eläimet murtautuvat läpi todellisuuden suuri vaara perässään. Tällaiset tarinat toimivat erinomaisena muistutuksena siitä miten tarinankerronta on koko ihmiskuntaa yhdistävä perinne ja miten ympäri maailman on keksitty erilaisia syitä eri ilmiöille. Maailma-kokoelman tarinat parhaimmillaan saavat lukijan kiinnostumaan entistä enemmän eri maiden perinteistä ja antaa samalla portin näiden maiden taiteeseen esittelemällä tekijöitä joiden tuotoksiin tutustua.
Tarinoita edeltävätkin aina tekijätiimien esittelyt. Nämä yleensä kappaleen tai pari kestävät lyhyet tekstit antavat nopeasti kuvaa siitä mistä DC on tekijät löytänyt ja mitä aikaisempaa kokemusta heillä on sarjakuva-alalta kotimaassaan ja maailmalta. Itsellenikin melkeimpä kaikki tarinoitsijat olivat kokonaan uusia tuttavuuksia.
Yksi harvoja Maailman tekijöistä, jonka kuvitusta olin aiemmin ihaillut Marvel-sarjakuvien puolella on Turkkia edustava Mahmud Asrar. Hänen tyylinsä jossa yhdistyy vahvojen ääriviivojen pehmeys ja siloposkisten hahmojen kauneus on aina ollut mieleeni, eikä hänen osuutensa Maailmasta ole poikkeus. Kyseessä on erinomaisesti supersankarisarjakuvia palvelevasta piirrostyylistä, joka vie mukanaan tarinaan kuin tarinaan.
Tässä kokoelmassa Asrar vastasi myös turkkilaisen tarinan kirjoittamisesta. Hänen tarinansa nyt ei maailmaa mullista sen enempää kuin muutkaan kokoelman kertomukset, mutta toimii varsin hyvin osana kokonaisuutta. Tarinasta paistaa muita enemmän Asrarin kokemus jaetun sarjakuvauniversumin tarinoista, esimerkiksi sillä miten hän sijoittaa muita DC-sarjakuvien hahmoja tarinaansa. Samalla hän tuo myös säväyksen oman kotimaansa kulttuuria mukaan tuomalla paikallisesti mytologiasta vastustajan Terästytölle. Perinteiden ja sarjakuvamaailman liitto toimii yhtä mallikkaasti kuin missä tahansa Thor-sarjakuvaa vastaavassa teoksessa. Tähän maailmaan tutustuisin mielelläni lisääkin.
Suomalsisia lukijoita varmasti kiinnostaa erityisesti maatamme edustavien kirjoittaja Johanna Sinisalon ja kuvittaja Rose Kämpen tarina. Siinä Sinisalo ja Kämpe eivät tuo Terästyttöä ainoastaan Suomeen, vaan aikamatkalle Suomen historiaan. Tarkemmin sanottuna itsenäisyyttä edeltävälle vuosisadalle, Venäjän keisarikunnan vallan alle.
Sinisalo onnistuu tunkemaan pieneen pakettiinsa yllättävän sutjakkaasti kritiikkiä sekä luokan, naisten aseman, että kansalaisuuden suhteen. Terästyttö näet päätyy rikkaan herrasväen kartanoon, jossa hänet pelastaneet palvelijat eivät saa hengata vapaasti ylimistön kanssa. Paikalle saapuu myös venäläisiä kovanaamoja kiusaamaan talon väkeä. Yhteiskuntaryhmien intersektio tulee tästä varsin mainiosti esiin.
Toki Terästytön voimannäyttö näiden suomalaisten ja venäläisten edessä tuntuu aika peruskauralta. Feministin alkeista tutulta voimaantumisfantasialta. Mutta eipä sitä kenenkään pidä mennä jatkokurssille, jos perusteet eivät ole hallinnassa. Näin ollen myös tämän pienen kertomuksen kaltaisilla kevyillä muistutuksilla naisten voimasta ja arvosta on ehdottomasti paikkansa.
Tuskin on sattumaa, että tarina on viety Venäjän vallan alaiseen Suomeen, kun nykyinen Venäjän valtio edelleen riehuu Ukrainan kimpussa. Sarjakuva muistuttaa naapurimaamme pitkäaikaisesti uhasta ja sorron historiasta. Sinisalo löytää sarjakuvaansa helpon vihollisen, minkä päihittäminen varmasti tyydyttää lukijoita, joita tosielämässä Venäjän toimet turhauttavat.
Ainoana ongelmana koin valinnan käyttää tarinassa venäläiseen kansaan kohdistettua ärrällä alkavaa solvausta. Onhan se ehkä ajankuvan mukainen termi, mutta se tuo mieleen nykylukijalle enemmän ne russofobiset friikit, joille hyökkäys Ukrainaan toimii tekosyynä päästää vuosia kannettun irrationaalisen vihan valloilleen. Muistakaamme että propagandalla sokaistua diktatuurin alaista kansaa ei voi pitää vastuussa heidän johtajansa vallanhimoisesti sodastaan.
Kommentit
Lähetä kommentti