Kuvakarju-arvostelu: Lanterns (2026)
James Gunnin ja Peter Safranin versio DC Universumista puksuttaa eteenpäin. Kesän Supergirl-elokuva osoittautui pettymykseksi, mutta odotin silti innolla suursarjan seuraavaa osaa. Olivathan kaikki muut sen osat kuitenkin olleet erinomaisia. Kesän päätteeksi alkoi HBO Maxilla Vihreä Lyhty -hahmoihin perustuva Lanterns-sarja. Hyppäsin sen kyytiin saman tien.
Vihreät Lyhdyt eivät itselleni entuudestaan ole kovinkaan tuttuja. Konsepti hahmoista avaruuspoliiseina, jotka luovat vihreitä, fyysisiä konstruktioita sormuksillaan on toki ollut tiedossani jo siitä asti kun näin pahamaineisen Green Lantern -elokuvan. Standardini eivät toki vuonna 2011 olleet nykyisellään ja jopa tuolloin pidin kyseisestä rainasta. Uteliaisuus DC-hahmoihin on muutenkin ollut viime aikoina korkealla ja Vihreän Lyhdyn näkeminen vuoden 2025 Superman-elokuvassa nosti lisää innostustani.
Chris Mundyn, Damon Lindelofin ja Tom Kingin uutta televisiosarjaa mainostettiin kovasti maanläheisenä etsiväsarjana, johon on lisätty kosmisia elementtejä. Lähtökohtana tämä ei ole kovinkaan kiehtova. Synkät ja vakavat, “aikuisten” versiot värikkäistä supersankareista ovat jo aikaa sitten omaperäisyytensä menettänyt klisee. Eikä supersankarisarjassa kiroilu, paneminen tai veren roiskuminenkaan tee itsessään vaikutusta. Väkisinkin tulee mieleen Patrick Willemsin mainitsema ajatus siitä, että nämä ovat kuitenkin samoja hahmoja jotka koristavat lasten yöpukuja.
Taide on kuitenkin paras kohdata sen omilla ehdoilla, omien mieltymysten tai lähdeteoksen sääntöjen sijaan. Ja onhan minulla luottoa Lindelofiin erinomaisten Lost- ja Watchmen-sarjojen vuoksi, sekä Kingiin hänen sarjakuvakirjoitustensa ansiosta (tsekatka hänen Marvel-sarjakuva Visionista!). Niinpä hyppäsin myös Lanternsin maailmaan avoimin mielin katsomaan mitä se katsojille tarjoaa.
Ensimmäinen jakso ei täysin vakuuttanut minua. Sarjan maanläheinen ote ja panostus etsivätarinaan tuntui liian tavanomaiselta. Olemme kaikki nähneet huonosti toimeen tulevia poliiseja oudon tapauksen jäljillä. Se että nyt tapaukseen liittyy avaruusolennot ja etsivä on supersankari ei itsessään ole hurraamisen aihe. Pätevät taiteilijat sarjan takana kuitenkin pitivät mielenkiintoni yllä kokoajan. Uutuudenviehätyksen puute ei karkoittanut sarjan luota.
Ei tarvittu montaakaan viikkoa kun olin jo aivan sarjan pauloissa. Rutiinikseni tuli aloittaa maanantait uusimmalla jaksolla ennen työharjoitteluun lähtöä. Showrunner Chris Mundy tiimeineen on osannut kirjoittaa Lanternsin mysteerin erittäin mukaansatempaavalla tavalla. Rytmitys on erinomaista. Hahmojen taustoja avaavat jaksot on aseteltu sopiviin paikkoihin ja kun katsoja tajuaa jonkun käänteen, tekee sarja sen saman tien selväksi, eikä jää kiusoittelemaan katsojaa itsestäänselvyyksillä. Ilmiselvä harhautus katsotaan nopeasti läpi ja tarina palaa asiaan.
Kyle Chandler esittää Maan ensimmäistä Vihreää Lyhtyä, Hal Jordania. Aaron Pierre taas on John Stewart, Vihreä Lyhty -kokelas, joka Halin on tarkoitus kouluttaa sijaisekseen. Kuten kamukyttä-genreen kuuluu, kaksikko ei tule toimeen. Hal on oman mielensä mukaan toimiva, itsenäinen rämäpää. John taas tottelevainen ja lojaali sotilas. Halilla on kokemusta, Johnilla koulutus.
Chandler ja Pierre ovat molemmat ilmiömäisiä rooleissaan. Jos mikään muu sarjassa ei kiehdo, pitää heidän roolisuorituksensa ja kemiansa katsojan mielenkiinnon yllä. Kumpikin täyttää hahmonsa moniulotteisella sielulla. Hahmojen karisma, sekä hyvät ja huonot puolet tulevat vakuuttavasti esiin Chandlerin ja Pierren käsissä. Oli sitten kyse toistensa solvaamisesta tai sisäisestä kivusta, esittävät nämä näyttelijät roolinsa täydellisesti.
Vihreän Lyhdyn voimien ja mytologian ytimessä on perinteisesti rohkeus. Kun näiden työnantajat ja voimien antajat, Suojelijat, etsivät uutta Lyhtyä, he kysyvät kokelailta pelottaako näitä. Mielenkiintoisena käänteenä tarinassa Johnin isää yritettiin koeteltiin ennen Hal Jordania, mutta hän tunnusti pelkonsa kun mystinen voima tunkeutui hänen uneensa. Tämän seurauksena Johnin äiti päätti kouluttaa kuopuksestaan lapsesta asti pelottoman, jotta tämä voisi jonain päivänä tarttua isänsä menettämään tilaisuuteen. Samaan aikaan Hal Jordan kehuu olleensa peloton siitä asti kun hänen isänsä kuoli.
Pelko on kuitenkin osa ihmisen normaalia tunneskaalaa ja evoluution kannalta merkittävä selviytymisen kannalta. Lanterns sarjana myös kyseenalaistaa väitteet Vihreiden Lyhtyjen pelottomuudesta. Mikä saisi Halin toimimaan niin kärkkäästi ja mustasukkaisesti, jos ei syvien traumojen aiheuttamat pelot? Hän ei ehkä pelkää kuolemaa tai kipua, mutta asemansa menetys ja korvatuksi tuleminen kauhistuttavat häntä. Vihreän Lyhdyn voimat mahdollistavasta sormuksesta tulee Taru sormusten herran mahtisormuksen kaltainen addiktiota aiheuttava riippakivi hahmoille tämän myötä. Siitä pitää pitää kiinni vaikka sitten viattomien ihmisten henkien ohella.
Niin ikään John Stewartia ei pelota tulla ammutuksi tai hypätä alas lentokoneesta. Mutta kun hän on käyttänyt koko elämänsä Vihreän Lyhdyn voimien ansaitsemiseen, on siinä epäonnistumisesta tullut hänelle kauhun lähde. Sormuksen jahtaaminen on pilannut hänen suhteensa perheeseen ja työntänyt hänen omat intohimonsa sivuun. Hän on erinomainen sotilas, mutta mitä varten?
Lanterns ihastuttaa halullaan haastaa vanhaa supersankarimytologiaa. Ajatukset jotka kuusikymmentä vuotta sitten tuntuivat hienoilta, eivät välttämättä ole sitä tänä päivänä. Puristit tämä toki saattaa suututtaa, mutta itselleni suunta toimii vallan mainiosti. Filosofian ja periaatteiden tulee muuttua uuden tiedon mukana ja Lanternsin lopputulos kuvastaa tätä mainiolla tavalla. Ollakseen onnellinen John Stewartin pitää miettiä uusiksi syynsä ottaa Vihreän Lyhdyn voimat vastaa.
Lindelofin aiemman tv-sarjan, Watchmenin, tavoin ei Lanternskaan pelkää ottaa politiikkaa sarjaansa mukaan. John Stewartin asema mustana miehenä on selvästi tapetilla, kun hänen äitinsä puhuu vähemmistöjen arjesta Maan tavoille vieraille Suojelijoille. Samoin tapahtumat suurilla Yhdysvaltojen eteläisten osavaltioiden tiloilla kanavoivat vahvasti siellä valloillaan olevaa muukalaisvihaa. Vaikka varsinaista rasismia ei pahemmin sarjassa nähdä, on haluaa showrunner Mundy selvästi herättää näitä mielikuvia katsojissa, kun varakas, vahvalla aksentilla puhuva valkoinen mies toruu Johnia tämän syrjähypystä.
Näihin rotu- ja maahanmuuttopoliittisiin asioihin kuitenkin viitataan enemmän kuin niitä käsitellään. Lanternsilla ei lopulta riitä suuremmin rohkeutta viedä näitä ajatuksia pidemmälle. Kukaan ei lopulta ole merkittävästi rasistinen tai muukalaisvihamielinen sarjassa. Ehkä pointti on haastaa katsojan ennakkoluulot ennakkoluuloisuudesta, mutta se vasta surkea opetus onkin. Kenellekään ei pidä erikseen sanoa, että “kyllähän niitä hyviä valkoisiakin löytyy.”
Osana laajempaa DC-universumia Lanterns on erinomainen. Se laajentaa maailmaa antamalla vilauksen Vihreiden Lyhtyjen asemasta Maassa ja avaruudessa, sukeltamatta turhaan liian syvälle mytologiaan. Halin historia Maan sankarina tulee luontaisella tuntuvalla tavalla esiin, eikä sarja koe erikseen suurta tarvetta vaikkapa selittää kuka avaruusvankilassa istuva Sinestro on. Välillä sarja ehkä luottaa liikaakiin katsojien tietomäärään, mutta tuskin siinä määrin että kukaan tippuisi kärryiltä.
Ennen kaikkea Lanterns tuntuu olevan olemassa siksi, että Mundylla, Lindelofilla ja Kingillä oli intohimoa kertomaansa tarinaa kohtaan, eikä vain siksi, että DC-Universumi tarvitsi tarinan Vihreistä Lyhdyistä. James Gunn ja Peter Safran ymmärtävät ettei elokuvia tai sarjoja kuulu tehdä täyttämään fanikuntien wikejä, vaan niillä tulee olla oma itsenäinen tarkoituksensa. Lanterns on onnistunut itsenäisenä, tyydyttävänä teoksena. Sen jälkeen haluan nähdä lisää näitä hahmoja, en siksi että tarina jäisi reunaroikkujaan, vaan koska katsojan ja hahmojen välille on muodostunut vilpitön yhteys.
Kommentit
Lähetä kommentti