Kuvakarju-arvostelu: Street Fighter (2026)
Lapsena Tekken 3 -tappelupelin demo PlayStationilla iski kovaa minuun ja kavereihini. Vaikka käytössä oli vain kaksi hahmoa, riitti siitä tuntitolkulla iloa. Syvemmin pääsin Tekkeniin kuitenkin tutustumaan vasta lukiossa, kun ostin sarjan kolmannen, neljännen ja viidennen osan. Muutkin tappelupelit kiinnostivat hitusen, mutta en niiden pariin yhtä paljoa syventynyt. Street Fighter oli aina vain “se toinen” tappelupelisarja. Joskin Nintendo 3DS:n versiosta pidin todella kovasti.
Viime aikoina olen palannut Tekkenien maailmaan. Ostin Huuto.netistä sarjan alkuperäiset osat ja latasin PlayStation 4:lle Tekken 7:n. Sarjan seitsemännessä pelissä huomioni herätti pelin tarinaan mukaan tullut vierashahmo, Akuma. Kyseessähän oli Street Fighter -pahis ja hahmon pelattavuuskin muistutti minua vähäisestä Street Fighter -kokemuksestani. Tekkeniin tämä toi kiinnostavan lisän pelikokemukseen ja sai samalla heräteltyä hiukan lisää kiinnostustani tähän toiseenkin tappelupelisarjaan. Aika sopivasti samana vuonna kun uusi Street Fighter -elokuva julkaistiin.
Videopeleihin perustuvien elokuvien huonoa mainetta lienee turha toistaa. Huomion arvoista on kuitenkin, että viime aikoina jopa kiroukseksi nimitetty huonojen elokuvien putki on alkanut rakoilla. Erityisesti Resident Evil ja Exit 8 ovat olleet erinomaisia kauhupelien adaptaatioita. Ja kun Kitao Sakurain ohjaama Street Fighter näytti mainonnan perusteella erinomaisen pöljältä, päätin mennä avoimin mielin elokuvaa katsomaan. Kokemus osoittautui aika hyväksi, joskin elokuvan täysi potentiaali ei todellakaan käynyt toteen.
Street Fighter -elokuvan tarinassa riittää sekalaisia palasia. Päähenkilönä toimii peleistä tuttu Ken Masters (Noah Centineo), josta on tullut rakastettu, mutta ei kovinkaan vakavasti otettu taistelija. Hänen päivänsä kuluvat totisen treenin sijaan mainoksia kuvaten ja näytösotteluissa esiintyen. Kenin tilaisuus todistaa arvonsa taistelijana saapuu, kun hänet kutsutaan pahan M. Bisonin (David Dastmalchian) järjestämään kamppailulajien maailmanmestaruusturnaukseen.
Turnauksen todellinen tarkoitus on kuitenkin kerätä kokoon maailman vahvimpia sotureita, jotta Bison voi imeä näiden voimat itseensä. Eniten Bison himoitsee entisen maailmanmestarin ja Kenin kadonneen toverin, Ryun (Andrew Koji) voimia. Ryulla näet on sisällään valtava voima, joka kuitenkin valloilleen päästessään muuttaa Ryun pahaksi versioksi itsestään. Ennen kuolemaansa Ryun ja Kenin mestari Gouken (Don Lee) käski Keniä suojelemaan Ryuta tältä voimalta.
Kenin ja Ryun lisäksi tarinaan liittyy Interpolille työskentelevän Chun-Lin (Callina Liang) tavoite kostaa M. Bisonille isänsä kuolema, Ryun voimien esiin houkuttelema demonimainen Akuma (Joe Anoa’i) ja kourallinen muita videopeleistä tuttuja taistelijoita. Erilaisia elementtejä ja hahmoja tarinassa riittää siis yllinkyllin. On totta puhuen vaikuttavaa, että käsikirjoittajat Kitao Sakurai ja T. J. Fixman ovat mitenkään onnistuneet tekemään tästä sekametelisopasta mahdollisen seurata.
Tässä auttaa se, että hahmojen motiivit ovat lopulta aika selviä. Yksi haluaa kunniaa, toinen kostoa ja kolmas voimaa. Nämä tavoitteet sitten asettavat hahmot vastakkain tai rinnakkain tilanteesta riippuen. Kun nämä peruspilarit ovat katsojalle selviä, tulee kaoottisen ja täyteen ahdetun elokuvan seuraamisesta helpompaa.
Samaan aikaan todettakoon, että äänekäs ja villi Street Fighter ei ole huolissaan siitä miten hiottua käsikirjoitusta onkaan seuraamassa. Viileys ja asenne ovat kuninkaita Sakuraille ja tämän tiimille. Elokuvaaja Ken Sengin kamera pyrkii ennen kaikkea korostamaan hahmojen absurdeja ulkonäköä, sekä taisteluiden villiä luonnetta. Videopelien faneille riittää silmäkarkkia mielin määrin, kun hahmot sonnustautuvat tuttuihin asuihin ja tekevät pelien kuuluisia liikkeitä. Kun hadouken raikaa ei valtaosaa katsojaa kiinnostas sillä hetkellä saavuttiinko paikalle mitenkään järkeenkäypää reittiä.
Ongelma tyylin edelle pistämisessä on se, että sen tyylin tulee olla erinomaista, jotta se riittää pitämään katsojan mielenkiinnon yllä. Street Fighter ei tässä kohtaa ole täysin onnistunut. Taistelukohtauksissa on paljon potentiaalia. Näyttelijöissä on mukana paljon vapaapainijoita, sekä muita kamppailulajien taitureita. Myös esimerkiksi Ryuta esittävä Andrew Koji on osoittanut kykynsä esittää taistelijaa erinomaisessa Warrior-sarjassa. Sakurai ei kuitenkaan onnistu tekemään tälle osaamiselle kunniaa. Taistelukohtuaksissa selkeyden tulisi olla prioriteetti ja tässä Street Fighter horjuu. Useaan otteeseen huomasin toivovani, että Seng vetäisi kameraansa kauemmaksi ja Sakurai antaisi taistelukoreografian näkyä selvästi. James Thomasin ja Delaney Del Vecchion leikkaus on paikoitellen aivan liian hektistä. Loikat kohtauksesta toiseen kesken taistelun luovat toki kiireen tuntua, mutta leikkaavat myös katsojien nautintoa liiallisissa määrin. Street Fighterin toiminta ei ole mikään pohjanoteeraus, mutta selvästi kaukana siitä mihin sillä olisi ollut potentiaalia.
Toinen missä Sakurai tiimeineen olisi voinut mennä pidemmälle on elokuvan kiimaisuus. Toki sen olemassaolo ylipäätänsä oli positiivinen yllätys. Elokuvan raamikkaan karpaasit puhuvat todella himoitsevasti toistensa ulkonäöstä. M. Bison saa selvästi seksuaalista mielihyvää kivun tuottamisesta. Kaksi hahmoa taas selvästi nauttivat tullessaan kauniiden naisten saappaiden tallomiksi. Unohtamatta vanhoja kunnon pyllynposkia, jotka hymyilevät aina välillä ruudulla, kuten Fast & Furious -elokuvissa parhaimmillaan. Jokainen näistä hetkistä ilahdutti itseäni. Se tuntui siltä kun kiimainen teini olisi päässyt toteuttamaan itseään tehdessään suosikkivideopeliinsä perustuvaa elokuvaa. Siksi olisinkin mielelläni nähnyt vielä enemmän pervoilua. Miehillä esimerkiksi on aivan liian usein vaatteet päällä tässä elokuvassa, eikä saunassa tapahtuva alastontaistelukaan korosta näiden vartaloita tarpeeksi seksikkääksi. Suunta on oikea, mutta orgasmia ei tämä elokuva vielä saavuttanut.
Lukuisat tappelupelit ovat saaneet inspiraatiota klassikkoelokuvasta Lohikäärmeen kidassa. Sen esittelemä taisteluturnaus on erinomainen kulissi peleille, joissa yksi yhtä vastaan taistelut ovat keskeisessä osassa. Sakurai ja Fixman ovat ymmärtäneet konseptin tärkeyden adaptoidessaan Street Fighterin takaisin valkokankaalle. Onhan taisteluturnaus myös erinomainen syy saada joukko vahvoja sotureita yhteen paikkaan, sen lisäksi että pelien fanit odottavat turnauksen näkevänsä.
Katsojan into kasvaakin kun turnaukseen aletaan värvätä toinen toistaan erikoisempia sotureita ja kahdeksan hengen pudotuspelitaulukko paljastetaan. Siksi tuntuu väkisinkin pettymykseltä, kun mahdollisesta seitsemästä taistelusta näytetäänkin vain kaksi. Kaikkien sotureiden voimia toki esitellään elokuvan aikana erinäisissä tappeluissa, mutta pelisarjan tunnusmerkkinä toimivia yksi yhtä vastaan taisteluita jää kaipaamaan. Kuuden hengen joukkotappelussakin kuitenkin menee helposti sekaisin siitä mitä missäkin tapahtuu. Sen verran toki annan armoa, että on ihan ymmärrettävää ettei Sakurai tiimeineen halunnut näyttää Guilen (Cody Rhodes) ja Vegan (Orville Peck) kaksintaistelua. Hahmot kun ovat koko elokuvan niin toistensa pauloissa, että taistelukin oli luultavasti niin hävyttömän pornografinen, ettei sitä olisi saanut teattereissa näyttää.
Street Fighterin asenne itseään kohtaan on erinomaisen itsetietoinen. Se korostaa kaikkien tapahtumien absurdiutta, pitämällä hahmot täysin tietämättöminä maailmansa typeryydestä. On huvittavaa kun ruudulla puhutaan ilman minkäänlaista ironiaa “hado-voimista” tai “psyko-energiasta.” Elokuvan aikana usein tuntuu siltä, kuin ohjaaja ja katsojat yhdessä hihittelisivät elokuvan asenteelle. Arvostan sitä miten Sakurai nimenomaan nojaa kaikkeen outouteen, eikä yritä turhaan maaduttaa teostaan. Jos lähdeteoksessakin hakataan henkilöautoja palasiksi, niin ei adaptaatiotakaan tule ottaa turhan tosissaan.
Toki kaiken sekoilun ja huumorin keskellä elokuvan tietyt osat menettävät hiukan voimaansa. Kenin ja Ryun hahmonkaaret ovat varsin onttoja. Ne eivät onnistu herkistämään tai edes turhauttamaan kun kaksikko iskee päitään yhteen. Kenin kaverin Danin (Andrew Schulz) pieni kaari tuntuu myös tarpeettomalta yritykseltä antaa koomiselle sivuhenkilölle paatosta. Puhumattakaan siitä miten, Chun-Lin kostotarina tuntuu pelkältä alaviitteeltä kaiken värikkään mäiskeen lomassa. Ei voi myöskään sanoa etteikö näin absurdiin elokuvaan mahtuisi myös totisempaa paatosta tai suurempaa viestintää. Ohjaaja Taika Waititin koko ura perustuu absurdin ja todellisuuden kiehtovaan liittoon.
Musiikki elokuvassa vaihtelee hyvästä huonoon. Juonellista huomiota saa 4 Non Blondesin klassikko What’s Going On? joka on nautinto koko yleisölle. Syntymävuoteeni 1993 sijoittuva Street Fighter tarjoaa välillä korvia raastavaa elektronista roskaa ja välillä taas mukaansatempaavia aikakauden hittejä. Kokonaisuutena biisejä kertyy niin paljon, että syntyy helposti kuva siitä, että elokuvan tekijät vain selaavat radiokanavia mihinkään tyytymättä. Mutta jos sen ansiosta sain kuulla leffassa 2Pacia on se täysin hyväksyttävää. Samoin Street Fighterista tutut teemat varmasti ilahduttavat kansaa.
Elokuvassa räppäri Curtis Jackson alias 50 Cent esittää yhtä taistelijoista. Hän ei kuitenkaan esiinny räppäämässä elokuvan juonta lopputekstien päällä. Mikä haaskattu tilaisuus!
Kommentit
Lähetä kommentti